sinilupiini

Proteiinin omavaraisuudessa on parantamisen varaa

Suomen ruokahuollossa proteiinin omavaraisuus on tärkeä tekijä. Nykyisen omavaraisuuden suhteen on parantamisen varaa, sillä tuotantoeläinten tarvitsemasta täydennysvalkuaisesta alle 20 prosenttia on kotimaista alkuperää. Yksi ScenoProt-hankkeen tavoitteista on nostaa valkuaisrehun omavaraisuus 60 prosenttiin.

Proteiiniomavaraisuus mittaa, miten suuri osa ihmisravinnoksi ja eläinten rehuksi tarvittavasta valkuaisesta on kotimaista alkuperää. Kun siihen lasketaan mukaan tuotanto­eläimille syötettävä kotimainen vilja ja nurmi, omavaraisuusaste nousee yli 80 prosenttiin. Nurmen ja viljan ravinnepuutteiden vuoksi eläimet tarvitsevat lisäksi täydennysvalkuaista.

Tärkeimmät valkuaisrehut ovat sikojen ja siipikarjan ruokinnassa käytettävä soija sekä nautojen ruokinnassa käytettävät rypsi ja rapsi. Näistä soija on kokonaisuudessaan tuontia. Rypsin viljely Suomessa kattaa vain parikymmentä prosenttia rypsin ja rapsin kokonaiskäytöstä. Kokonaisuudessaan valkuaistäydennysrehujen omavaraisuusaste on 15 prosentin luokkaa.

Epäsuhde valkuaisrehujen omavaraisuudessa ei ole vain Suomen ongelma. Etenkin soijan tuotanto on pääosin keskittynyt Pohjois- ja Etelä-Amerikkaan: suurimmat tuottajamaat ovat Brasilia, Yhdysvallat ja Argentiina. Varsinkin Eurooppa ja Kiina ovat riippuvaisia tuonnista.

EU-maissa proteiiniomavaraisuus soijan osalta on alle 10 prosenttia. Monessa EU-maassa asiaan on kiinnitetty huomiota, ja yritetään löytää korvaavia viljelykasveja, kuten papuja, linssejä ja lupiinia sekä apilaa tai muita nurmikasveja.

Soijan käyttö kanaloissa on vaikeinta korvata

Soijan globaali kysyntä kasvaa väestönkasvun mukaan ja myös siksi, että kehittyvien maiden paremman elintason myötä soijaa tarvitaan yhä enemmän eläinten rehuksi. Etenkin Kiinassa näkyy, että lihan kulutus kasvaa, kun siihen on varaa.

– Soijan hinta on vuosittain vaihdellut melko paljon, riippuen sadosta ja kysynnästä. Vaikka kasvavan kysynnän myötä soijapapujen viljelyä on lisätty, soijan maailmanmarkkinahinta euroissa on silti kymmenessä vuodessa noin kaksinkertaistunut, sanoo Luken tutkimusprofessori Jarkko Niemi.

– Siipikarjatuotannossa rehuun on vaikeinta löytää soijaa korvaavaa kotimaista kasviproteiinia. Sikojen ruokintaan löytyy muitakin vaihtoehtoja, kuten elintarviketeollisuuden sivutuotteita, rypsituotteita, hernettä tai härkäpapua. Rypsin ja palkokasvien viljelyä olisi mahdollista lisätä merkittävästikin, siihen soveltuvaa viljelysmaata olisi, Niemi sanoo.

Rypsin viljelyala Suomessa oli viime vuosikymmenen vaihteessa aika paljon suurempi kuin mitä parina viime vuonna. Tuotantomääriin vaikuttavat niin toiminnan kannattavuus, viljelijätuet kuin viljelyn riskit.

Rehuviljojen proteiinipitoisuutta voidaan nostaa esimerkiksi kasvijalostuksen avulla.

– Nurmen sisältämä proteiini on proteiiniomavaraisuuden oleellinen osa. Nurmihehtaarin proteiinisato on ihan hyvä, mutta sitä olisi mahdollista nostaa lannoituksen avulla, Niemi sanoo.

– Viljelijän käyttämän lannoituksen määrä riippuu lannoitteen hinnasta, mutta myös ympäristösyyt voivat rajoittaa lannoitusmääriä.

Härkäpavun viljely on lisääntynyt

Niemen mukaan viljelijöiden puolella tuntuu olevan kiinnostusta uusista valkuaispitoisista viljelykasveista. Esimerkiksi vanhan perinteikkään härkäpavun viljely on viime vuosina lisääntynyt.

– Käytännössä soijan korvautuminen riippuu valkuaiskasvien taloudellisesta kilpailukyvystä. Maatalouden tukipolitiikka vaikuttaa, hän toteaa.

ScenoProt-hankkeen puitteissa kokeillaan laajasti erilaisten vaihtoehtoisten valkuaiskasvien viljelyä, Niitä ovat muun muassa kelta- ja sinilupiini, öljypellava, öljyhamppu, kvinoa ja tattari. Kokeita tehdään myös pohjoisiin olosuhteisiin jalostetun soijapavun, hirssin, speltin ja kitupellavan viljelyssä.

Kasvikunnan uusia proteiinilähteitä voivat olla myös sienet ja levät. Sieniviljelytekniikoita pyritään kehittämään kannattaviksi. •

teksti Harriet Öster • Kuva Ingimage

Kestävästi tuotettua ruokaa

Ympäristöarvioinnilla yhdessä elinkaarianalyysin kanssa selvitetään proteiinituotannon sosioekonomisia vaikutuksia. Yhdessä selvitykset muodostavat kuvan mahdollisuuksista tuottaa proteiineja kestävästi.

Elinkaarianalyysissa määritetään jonkin tuotannon kaikkien yksikköprosessien materiaali- ja energiatehokkuus sekä kunkin yksikköprosessin ympäristövaikutukset. Luke voi nyt hyödyntää aikaisemmin kehittämiään elinkaarimalleja elintarvikkeille.

– Meillä on valmiita elinkaarimallinnuksia esimerkiksi palkokasvien, viljojen ja naudanlihan tuotantoa varten. Voimme käyttää niitä ja muokata laskelmat koskemaan proteiinintuotantoa. Aivan alusta meidän ei tässä hankkeessa tarvitse lähteä mallintamaan, sanoo Luken tutkija Sanna Hietala.

Parhaillaan Turun yliopiston Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa rakennetaan skenaarioita, miten Suomen proteiinihuoltoa käytännössä voidaan kehittää kohti suurempaa omavaraisuutta ja kestävää tuotantoa. Skenaarioissa on huomioitu proteiinien tuotantopotentiaalia sekä tarvittavia resursseja ja viljelypinta-alaa.

Seuraavaksi skenaarioista tehdään elinkaarianalyysi, josta nähdään, minkä proteiinin tuotanto on kestävin.

Mallinnus tuotantotilan portille asti

– Esimerkiksi kehittämäämme naudanlihan tuotannon elinkaari­analyysiin laskemme mukaan rehutuotannon panostukset, maaperän päästöt ja lannoitteet. Nautojen ruoansulatus riippuu niiden ravinnosta, rehuina mallissa on ohra, kaura ja rypsi sekä nurmi säilörehuna. Mukana on karjatilan ylläpito, eli karjasuojan päästöt, työkoneet polttoaineineen ja maanmuokkaustavat. Myös karjalannan käsittely ja käyttö ovat mukana, Hietala toteaa.

Mallinnuksen tuloksena on, että noin puolet naudanlihatuotannon ilmastovaikutuksesta tulee itse nautojen ruoansulatuksesta. Iso osa nautojen kaasupäästöistä on metaania, joka on hiilidioksidia 25 kertaa voimakkaampi kasvihuonekaasu. Toisaalta laskelmista voi jättää pois tekijöitä, joiden vaikutus on alle promillen luokkaa lopputuloksesta.

– ScenoProtin elinkaarimallinnuksissa lähdemme alkutuotannon perustekijöistä ja lopetamme tuotantotilan portilla. Mukaan emme laske tuotteiden kuljetuksia, varastointia, jakelua tai kuluttajien käyttötapoja – nämä tiedot vaihtelevat suuresti ja keskiarvoja tai tyyppikäyttöä on vaikea hahmottaa, Hietala sanoo.

Sosioekonomisten vaikutusten tarkastelussa selvitetään eri proteiinien tuotannon taloudellisia ja työllistäviä vaikutuksia.

– Joidenkin tuotteiden vaatima jatkokäsittely voi nostaa ympäristövaikutuksia.

 
 

 

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.