kanninen

Ilmastonmuutoksen fossiili

Näin kutsuu itseään trooppisen metsänhoitotieteen professori Markku Kanninen, joka osallistui IPCC:n ilmastoraportin laadintaan ja hämmästyi, kun ilmastonmuutos ylsi Suomessa ensimmäisen kerran television ykkösuutiseksi.

Painava syy palata Suomeen vuonna 2011 olivat opiskelijat. Markku Kanninen oli asunut viisitoista vuotta maailmalla, seitsemän vuotta Costa Ricassa ja kahdeksan Indonesiassa. 

Kannisesta oli mahtavaa päästä opettamaan nuoria ihmisiä. Nuoret pitävät mielen vireänä, heissä on optimismia, he huikkaavat luentosalissa kesken luennon: ”Hei professori, ei tämä niin synkkää ole, aina voi tehdä jotain!”

Helsingin yliopiston metsätieteiden osaston opiskelijat, Kannisen joukkoa siis, ovat pistäneet töpinäksi. He kehittivät hiilijalanjälkilaskurin järjestöille. Sitra innostui siitä ja ryhtyi rahoittajaksi. Laskuri on otettu hyvin vastaan. Vuoden 2018 lopussa yli 70 järjestöä oli laskenut sen avulla omia hiilijalanjälkiään. 

Ilmastonmuutoksen hillintä ei ole Kannisen mielestä teknisesti vaikeaa. Vaikeus piilee poliittisen tahdon puutteessa ja yhteiskunnallisissa rakenteissa. Niitä on muutettava, jotta tulevat sukupolvet pystyvät elämään maapallolla. Ihmisten syyllistämistä Kanninen ei hyväksy. Se aiheuttaa vain ilmastoahdistusta.

Kanninen tutki ilmastonmuutosta jo vuonna 1990 – kaksi vuotta ennen Rion ilmastosopimusta. Hän johti Suomen Akatemian koordinoimaa kansallista ilmastonmuutoksen tutkimusohjelmaa SILMUa. Suomi oli ilmastonmuutoksen tutkimuksessa maailman ensimmäisten maiden joukossa.  

Vuonna 1995 hanke päättyi, ja sitä seuraavana vuonna Kanninen lähti maailmalle. Hänen tutkimuskenttänsä ovat trooppiset metsät. Niitä ei kasvanut pohjoisella havumetsävyöhykkeellä. Kotimaahan palattuaan hänet valittiin oitis Suomen ilmastopaneeliin.  – Olen ilmastonmuutoksen fossiili, hän murjaisee.

Viimeinen seinä vastassa

Markku Kanninen on osallistunut hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n työskentelyyn vuodesta 1990 lähtien. Lokakuussa 2018 ilmestyneessä raportissa hän oli ainoa pohjoismainen pääkirjoittaja. Pääkirjoittajia oli yhteensä 91 ja avustavia kirjoittajia noin 130.

– Raportti valmistui ennätysajassa, reilussa vuodessa. Kirjoitimme yli 1 000 sivua tekstiä, tutkimme yli 6 000 viitettä, saimme yli 30 000 kommenttia ja vastasimme jokaiseen. Mieletön prosessi, Kanninen sanoo.

Helsingin yliopisto antoi professorinsa kirjoittaa raporttia työajallaan. Melkein se onnistui, jos yhtä kesälomaa ei lasketa. Kanninen oli kirjoittajana luvussa viisi, joka käsittelee ilmastollisesti kestäviä kehityspolkuja. Kuulostaa kryptiseltä, joten palataan tähän tuonnempana. 

Valtavaa julkisuutta saaneen raportin pääpointti kiiri salamannopeasti ympäri maailman. 

– Päästöt on saatava alas todella nopeasti, jos ilmaston lämpeneminen halutaan pitää 1,5 asteessa. Se tarkoittaa, että nettopäästöjen on oltava nolla vuonna 2050, professori tiivistää.

Jo puolentoista asteen lämpötilan nousu vaikuttaa ekosysteemeihin negatiivisesti, kahden asteen noususta puhumattakaan. Jos jälkimmäinen toteutuu, muun muassa Tyynenmeren saarivaltiot pyyhkiytyvät pois maailmankartalta ja niiden väestö täytyy siirtää muualle. 

Laskelmien mukaan ilmastonmuutoksen hillintä ei vaatisi mahdottomia taloudellisia panostuksia. Ne vastaisivat, karkeasti arvioiden, kahta prosenttia maailman bruttokansantuotteesta. Yhtä paljon kuin maailma syytää vuosittain rahaa asevarusteluun. 

Helsingin yliopiston trooppisen metsänhoitotieteen professori Markku Kanninen johtaa Viikin tropiikki-instituuttia VITRIä. Hänet valittiin 2018 Helsingin yliopiston maatalous- ja metsätieteellisen tiedekunnan vuoden vaikuttajaksi.

– Onko se iso vai pieni summa? Kanninen kysyy. 

Maailman päättäjät eivät tee päätöksiä kuitenkaan pelkästään ilmastonmuutoksen näkökulmasta. Kannista kiinnostaakin, milloin ilmaston ja kestävän kehityksen tavoitteet ovat yhtenevät ja milloin ristiriidassa keskenään. Tästä on kyse ilmastollisesti kestävissä kehityspoluissa.  

– Maailma kokee koko ajan sokkeja ja muutoksia. Kysymys kuuluu, miten me niistä selviämme. On luotava sellainen tulevaisuus, joka sietää muutoksia, hän selventää. 

– Ei ole ongelma, jos kaatuu, mutta se on, jos ei pääse pystyyn.

Yksi esimerkki on kaupungistuminen. Kaupungit voidaan rakentaa kestävästi tai kestämättömästi. Laadulla on merkitystä, koska lähitulevaisuudessa arviolta 80 prosenttia maailman väestöstä asuu kaupungeissa nykyiseen yli 50 prosenttiin verrattuna. 

– Kaupungit voivat olla pahoja paikkoja ilmaston kannalta, jos ne tehdään huonosti, Kanninen huomauttaa. 

Tuoreita esimerkkejä ilmastollisesti kestämättömästä toiminnasta on nähty muun muassa Kaliforniassa, jossa rakentaminen sallitaan alueille, joita metsäpalot piinaavat vuosi vuoden jälkeen. 

Suomen fokus metsässä

Suomessa ilmastokeskustelu keskittyy pitkälti metsiin, mikä on Kannisen mielestä huono juttu. Metsäkeskustelun vuoksi isot asiat unohtuvat. Päästöjä aiheutuu nimittäin muustakin: liikenteestä, asumisesta, ruoasta ja maankäytöstä. Varsinkin maankäytöstä, mutta se lienee yksi suomalaisen yhteiskuntarakenteen sokeista pisteistä. Vahvasti suojeltuun ja tuettuun maataloussektoriin on Kannisen mukaan jopa vaikeampi vaikuttaa kuin metsien käyttöön. 

– Metsiä pitäisi ajatella osana maankäyttöä, professori sanoo.

– Suomessa ei mukamas esiinny metsäkatoakaan niin kuin jossain muualla, vaikka mitä muuta pellonraivaus ja metsien hakkuu teiden ja asuntojen tieltä on, Kanninen ihmettelee. Joka vuosi Suomen metsäpinta-ala pienenee maankäytön muutoksen seurauksena lähemmäs 10 000 hehtaaria.  

– Jos taas ajatellaan metsien käyttöä, on olennaista muistaa, että kun hakkuita lisätään, hiilinielu pienenee. Metsänielut olisivat kuitenkin varsin halpa ratkaisu hillitä hiilidioksidin nettopäästöjä. Annetaan metsän kasvaa ja hakataan vain kohtuullisesti, Kanninen toteaa. 

Jos metsiä hakataan ja hiilinielu pienenee, päästöjä on vähennettävä jollain toisella, kalliimmalla tavalla. Siitä koituu loppupeleissä iso lasku veronmaksajille.

Ongelma hiilinielujen laskennassa on Kannisen mukaan se, että kaikki Suomen metsiä kuvaavat nykymallit tuottavat epävarmoja ennusteita keskipitkällä aikavälillä. Tutkimusta tarvitaan lisää.

Suomesta edelläkävijä

Kun kysyn, mikä rooli ja vaikutus Suomella on ilmastonmuutoksessa, Kanninen ilahtuu. Useimmiten häneltä kysytään, miksi Suomen pitäisi tehdä jotain niin pienenä maana; päästötkin ovat vain puolisen prosenttia koko maailman päästöistä.

Kannisen mielestä ilmastonmuutos tarkoittaa Suomelle sekä vastuuta että mahdollisuutta. Olemme päästäneet kehittyneenä maana runsaasti päästöjä ilmakehään, ja meidän tulisi näyttää, että teemme kaikkemme niiden hillitsemiseksi. 

– Meillä on myös velvoite huolehtia päästöistä Pariisin ilmastosopimuksen mukaisesti, Kanninen korostaa. 

– Suomi ei tee yhtään sen enempää kuin mitä on sovittu. Moni tuntuu pelkäävän, että Suomi uhrautuu muiden puolesta. Se ei pidä paikkansa, Kanninen huomauttaa. 

Mahdollisuudet liittyvät puolestaan bisneksentekoon.

– Olemme superhyviä kierrätyksessä ja raaka-aineiden uusiokäytössä. Meillä on hyviä teknologioita ja edelläkävijän maine. Jos kehitämme puhtaita teknologioita, edessä on valtavat markkinat, Kanninen maalailee. 

– Jos suomalaiset eivät asenna sellutehtaan piippuun filtteriä ja kerää talteen hiilidioksidia ja varastoi sitä Norjan hylätyille öljykentille, joku muu, esimerkiksi kiinalainen, tekee sen. 

1990-luvun alussa Suomi osoitti ilmastonmuutoksen tutkimuksessa edelläkävijyyttä. Samaa Kanninen peräänkuuluttaa nytkin. Toimenpiteet on tehtävä oikeudenmukaisesti, ja se edellyttää oikeasti viisaita päätöksiä. 

Professori tarkastelee ilmastollista oikeudenmukaisuutta yhtäältä sukupolvien ja toisaalta teollistuneiden ja kehittyvien maiden välisenä kysymyksenä. Mikä oikeus meillä on tuhota planeettamme ja estää tulevilta sukupolvilta mahdollisuus kehittää sitä haluamallaan tavalla? Entä mikä oikeus kehittyneillä mailla on viedä kehittymisen mahdollisuudet kehittyviltä mailta?

– Köyhimmät kärsivät eniten, Kanninen summaa.

Ihmiskunnan on löydettävä ratkaisuja suuriin haasteisiin, muun muassa siihen, millaiset kehityspolut nykyiset öljyntuottajamaat valitsevat fossiilisista polttoaineista luovuttaessa, tai miten köyhyyttä vähennetään ilmaston kannalta kestävällä tavalla. 

Ehkä uudet sukupolvet löytävät viisaita vastauksia. Kannisen opiskelijat keksivät jo järjestöjen hiilijalanjälkilaskurin. Ehkä ihmiset haluavat vaikuttaa äänellään. Ensimmäisen kerran ilmastonmuutos on nousemassa Suomessa vaaliteemaksi. Se ilahduttanee ilmastonmuutoksen konkaria. Valinnoilla on väliä. •

teksti: Helen Partti • kuvat: Veikko Somerpuro

 

 

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.