Ympäristökasvatus 1/3

aavikko

Tuomiopäivän puheista ympäristötekoihin

Nuorten ympäristökasvatus ei saisi lisätä ympäristöahdistusta, jota liian monet nuoret potevat jo nyt. Ongelmista puhuttaessa heille pitää samalla kertoa, miten ne voidaan ratkaista.

WWF:n ympäristökasvatuksen johtava asiantuntija Essi Aarnio-Linnanvuori laatii muun muassa opetusmateriaaleja, kouluttaa opettajia, suunnittelee koulukiertueita – ja työskentelee vielä omalla ajallaan partiolaisten ympäristökasvatuksen parissa.

Ympäristöahdistukseen hän havahtui reilu kymmenen vuotta sitten ja alkoi pohtia, miten kertoa ympäristön tilasta lapsille ja nuorille tuottamatta heille turhaa ahdistusta.

– Ympäristöhuolista kumpuava ahdistus, näköalattomuus ja masentuneisuus eivät varmaankaan tee hyvää mielenterveydelle, mutta ennen kaikkea ne haittaavat siirtymistä vastuulliseen toimintaan. Miksi muuttaa käyttäytymistään, jos sillä ei tunnu olevan merkitystä?

Kaksi kolmesta huolestunut

15–17-vuotiaat joko ajattelevat ympäristön heikkenevää tilaa päivittäin tai sitten he pyrkivät ahdistuksen takia olemaan ajattelematta koko asiaa. Jo nelivuotiailla voi olla ympäristön tilaan liittyviä pelon kokemuksia.

– Sama koskee tietysti aikuisia, joita myös turhauttaa suojelutavoitteiden siirtyminen yhä kauemmaksi. Aikuiset ovat kuitenkin paremmin sopeutuneet elämään siinä ristiriidassa, että olemme huolissamme, mutta emme pysty muuttamaan elintapojamme kestäviksi.

Vuoden 2018 nuorisobarometrin ennakkotietojen mukaan ilmastonmuutoksesta huolestuneiden nuorten osuus on lisääntynyt kymmenessä vuodessa 40 prosentista 70 prosenttiin – ja kysely tehtiin ennen kuin kesä ennätyshelteineen ja IPCC:n raportti syksyllä ehtivät vaikuttaa mielipiteisiin.

– Nuorille ei pitäisi koskaan puhua pelkistä ongelmista, vaan samalla myös niiden ratkaisuista. Nuoren on toki hyvä tietää – siinä missä aikuisenkin – mitä luonnossa tapahtuu ja mikä on luonnon tila. Mutta häntä ei voi jättää ilman vastauksia, mitä tälle asialle voidaan tehdä.

Ympäristöahdistus haittaa siirtymistä vastuulliseen toimintaan, WWF:n Essi Aarnio-Linnanvuori muistuttaa.
essi

Koulukirjat eivät anna vastauksia

Aarnio-Linnanvuori käsitteli väitöskirjassaan ympäristöopetuksen monialaisuutta ja arvolatautuneisuutta haastatellen opettajia ja tutkien kouluissa käytettäviä eri aineiden oppikirjoja. Samalla nousi esiin myös ilmastoahdistukseen liittyviä teemoja. 

– Eri aineiden kirjoissa puhutaan todella paljon ongelmista, mutta jätetään ratkaisut ihan marginaaliin. Luulisi, että esimerkiksi elämänkatsomustiedon kirjojen ympäristöetiikasta kertovissa luvuissa tai yhteiskuntaopin kirjoissa puhuttaisiin myös siitä, mitä voi tehdä tilanteen korjaamiseksi. Tuomiopäivän ’Tuhoutuuko maapallo’ -otsikoiden vastapainoksi tarjotaan kuitenkin vain ’kestävää kehitystä’ selittämättä, mitä sillä tarkoitetaan, tai sitten vain kehotetaan lajittelemaan jätteet.

Nuori ahdistuu, jos tarjottu ratkaisu on liian abstrakti ja ylätasolla tai se kohdistuu johonkin detaljiin, josta hän ymmärtää, että sillä ei pelasteta maailmaa. 

– Ja kuitenkin yksilön valinnoissa olisi myös todella vaikuttavia asioita. Pieniin ja merkityksettömiin tekoihin keskittymällä vain pistetään pää pensaaseen ja tuudittaudutaan siihen, että mitään ei oikeasti tarvitse muuttaa. Toki mitä nuorempi lapsi on, sitä pienemmillä teoilla on hänelle merkitystä.

Myös opettajat arkoina

Ympäristönsuojelu on niin vahvasti mennyt läpi yhteiskunnassa ja opetussuunnitelmissa, että sitä halutaan edes sohaista niissäkin aineissa, joissa sitä ei perinteisesti ole käsitelty. Monille näiden aineiden opettajille koko ympäristökasvatus on vielä varsin uusi asia. 

– Opettaja voi olla neuvoton esimerkiksi sen suhteen, miten pitäisi menetellä oppilaan kanssa, joka ilmoittautuu ilmastonmuutoksen kieltäjäksi vain opettajaa testatakseen. Teini-ikäinen voi sanoa ihan mitä vain. Alaa pitkään seuranneet opettajat ovat kuitenkin yleensä löytäneet selkeät ratkaisut eri tilanteisiin.

Nuorten ympäristöahdistuksen tiedetään helpottavan, kun heidät päästetään tekemään jotain, jolla on vaikutusta ja merkitystä asiaan – varsinkin, jos he pääsevät siinä toimimaan jonkin ryhmän jäsenenä. Pään pistäminen pensaaseen ilmastokysymyksissä saattaa kuitenkin houkutella opettajaa. 

– Ympäristöasioita paljon pohtineet opettajatkin eivät keksineet nuorille juuri muita vaikutusmahdollisuuksia kuin ne todella pienet teot. Nuori ei tee kotona hankintoja, ei tee kodin energiaratkaisuja eikä päätä asuinpaikkaansa, joten omat mahdollisuudet vaikuttaa rajoittuvat lähinnä taskurahojen käyttöön, roskien lajitteluun ja valojen sammutteluun. Vaikka nuorella voi olla paljonkin ideoita siitä, mitä ympäristön puolesta voisi tehdä ja ketä äänestää, todellinen vaikuttaminen edellyttää täysi-ikäisyyttä.

Monet opettajat pitävät lasten kotona tapahtuvien asioiden kriittistä käsittelemistä syyllistämisenä ja yksityisalueelle menemisenä.

– Vanhempien tekemiin ympäristövalintoihin ei haluta puuttua jo senkin takia, että perheillä on erilaiset taustat ja erilaiset taloudelliset mahdollisuudet. Olemme muutenkin individualistinen kansakunta ja yksityisyyden rajat ovat täällä tiukat. Tämä vie ympäristöteeman koulussa marginaaliin, varsinkin, jos opettaja kokee, että nämä asiat ovat kodin vastuulla.

Politiikan pelko

Aarnio-Linnanvuori ihmettelee, miksi ympäristöstä puhuminen oppitunneilla koetaan meillä poliittisena vaikuttamisena, mihin perinteisesti on suomalaisessa koululaitoksessa korkea kynnys. 

– Ekososiaalinen sivistys, vastuu ympäristöstä ja kestävä elämäntapa on kuitenkin kirjattu uusien valtakunnallisten opetussuunnitelmien arvopohjaan ja ainekohtaisiin tavoitteisiin, eikä jyrkkiä poliittisia ristiriitoja ympäristön suojelun suhteen ole. Kasvattajalla olisi siten yhteiskunnan tarjoama vahva selkänoja sanomalleen, Aarnio-Linnanvuori kuvaa tilannetta kouluissa.

– Koulu ei voi olla yhteiskunnasta irrallaan, eikä siellä käytävän keskustelun tarvitsisi jäädä koulun seinien sisäpuolelle. Opettajat joutuvat kuitenkin tasapainottelemaan opetussuunnitelman, perheiden yksityisyyden ja lasten tulevaisuudenuskon säilyttämisen välisellä harmaalla alueella. Jotkut keskittyvät kertomaan omista arjen ympäristövalinnoistaan, esimerkiksi kertomalla ohimennen tulleensa töihin julkisella kulkuneuvolla tai kotona laittamistaan kasvisherkuista.

WWF:llä on myös mietitty, miten nuoret voitaisiin osallistaa ympäristöasioissa ilman, että aiheutettaisiin konfliktia kotona. 

– Toimiva ratkaisu on esimerkiksi koulussa toimiva oppilaitten ympäristöryhmä, joka yhdessä tekee huomioita koulurakennuksen ja koko koulun ympäristövaikutuksista ja joka sitten yhdessä ehdottaa ja toteuttaa haluttuja muutoksia. Ne on todettu hyväksi toimintamalliksi myös kansainvälisissä tutkimuksissa: oppilaat rohkaistuvat niiden kautta toimintaan ympäristön hyväksi, heidän itseluottamuksensa kasvaa ja heidän valmiutensa muutenkin toimia yhteiskunnassa paranevat. •

Lue seuraavaksi teeman Ympäristökasvatus 2/3 tästä.

teksti: Jussi-Pekka Aukia • kuvat: Jussi-Pekka Aukia, Ingimage

 

 

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.