Tässä numerossa

Ajankohtaisia

Työelämä

Loimun uutiset

Opiskelijalle

nikosoininen

– Ympäristölainsäädännöstä puuttuu johtajuutta, joka toisi mukanaan oikeudellisesti sitovia ympäristötavoitteita, sanoo kestävyystieteen apulaisprofessori Niko Soininen.

 

Ympäristöoikeus tarvitsee kokonaispäivityksen

Perinteisestä ympäristöoikeudesta on siirryttävä kohti sopeutuvaa ympäristöoikeutta, jotta ympäristövaikutuksia voidaan arvioida kokonaisuutena yli sektorirajojen.

Kestävyystieteen apulaisprofessori Niko Soinisella on harvinainen taitokimara. Hänellä on kykyä ja kanttia yksinkertaistaa monimutkaisia asiakokonaisuuksia ja provosoida humoristisesti. Aikamoinen yhdistelmä Itä-Suomen yliopiston kasvatilta, joka nykyisin jakaa työpanoksensa Helsingin yliopiston oikeustieteellisen tiedekunnan ja Helsusin, Helsingin yliopiston alaisen Kestävyystieteen instituutin, kesken. 

Keväällä Soininen kirvoitti runsaasti kommentteja puheenvuorollaan, jonka hän piti Elonkirjo ehtyy, ilmasto muuttuu -tilaisuudessa Helsingissä. Soinisen mielestä muun muassa suomalainen lupajärjestelmä on epäonnistunut. 

Kesällä apulaisprofessori antoi lisävalaistusta ajatuksiinsa sopeutuvasta ympäristöoikeudesta, velvoittavista ympäristötavoitteista ja ekologisesta kompensaatiosta. Lopputulema on tämä: Suomen ympäristölainsäädäntö on arvioitava kokonaan uudelleen. 

On ilmeistä, ettei systeemisiä muutoksia tehdä yhdessä yössä. Murros on kuitenkin jo käynnistynyt, ja ensimmäisiä toimenpiteitä muun muassa ekologisen kompensaation saralla on jo toteutettu. 

Valtion asetettava tavoitetaso

Mikä on ympäristöoikeuden rooli ennakoimattomaksi muuttuvassa ympäristössä?

Ydinkysymys oikeuden tehtävästä liittyy ympäristölle aiheutuvien kokonaisvaikutusten arvioimiseen. Suomen oikeusjärjestelmä on rakennettu kontrolloimaan ympäristövaikutuksia sektorikohtaisesti.

– Meillä on eri luvat ympäristöä pilaavalle toiminnalle, maa-ainesten otolle, kaivosten perustamiselle ja niin edelleen. Ohjausrakenne on hyvin hajanainen, ja huomio kiinnitetään pistemäisiin toimintoihin, esimerkiksi Talvivaaraan. Emme mitenkään pääse tehokkaasti kiinni kumulatiivisiin vaikutuksiin, Soininen toteaa.

Tässä kohtaa lupajärjestelmämme sakkaa.

– Jos rakennetaan vaikkapa uusi sellutehdas, katsomme, minkä verran ravinteita tulee jätevesien myötä vastaanottavaan vesimuodostumaan. Emme ole lähelläkään sitä, että vesistöjen ravinnekuormaa ohjattaisiin Suomessa kokonaisuutena sektorirajat ylittävästi siten, että saisimme vesimuodostumamme Euroopan unionin vesipuitedirektiivin mukaiseen hyvään tilaan. 

Lainsäätäjän tehtävä on asettaa yhteiskunnallinen tavoitetaso. Suomi voisi johtaa muutosta sen sijaan, että seurailee passiivisena sivusta, mitä muut maat tekevät.

Irti siiloista ja sektoreista

Perinteisen sektorikohtaisen ympäristöoikeuden sijaan on siirryttävä kohti sopeutuvaa ympäristöoikeutta, joka arvioi kokonaisvaikutuksia. Sopeutuvalle oikeudelle on tarvetta, sillä ympäristön muutoksia on entistä vaikeampi ennakoida. 

– Perinteinen ympäristöoikeus luottaa lupajärjestelmiin, joissa ympäristövaikutukset arvioidaan ennalta. Luvat puolestaan tarjoavat toiminnanharjoittajalle verraten vakaan toimintaympäristön ja suojaavat ympäristöllisten ja yhteiskunnallisten olosuhteiden muuttu­miselta. Suoja on erittäin vahva esimerkiksi vesilupajärjestelmässä. 

Pitäisikö lupia tietyin aikavälein arvioida uudelleen ja mahdollisesti peruuttaa? Tai tehdä uusia vaatimuksia luvan säilyttämiseksi?

– Ilman muuta. Tarvitsemme lupajärjestelmää, mutta lupia ja lupamääräyksiä täytyy määräajoin tarkistaa ja tämän tulee perustua parhaaseen käytettävissä olevaan tietoon. Jos ympäristövaikutukset poikkeavat merkittävästi alku­peräisestä arviosta, toimintaan on puututtava. Luvan peruuttamisen täytyy olla kuitenkin viimesijainen ratkaisu. 

Jos siis sellutehtaalle on myönnetty toimintalupa, lupaa ei hevin peruta, vaikka tieto ympäristömuutoksista muuttuisikin verrattuna luvan myöntämisen aikaiseen tilanteeseen.

Sitovat ympäristö­tavoitteet

Ympäristöoikeuden muutoksen ydinkysymyksiä on velvoittavien ympäristötavoitteiden asettaminen. Euroopan unionin vesipuitedirektiivi on käypä esimerkki siitä, miten jäsenvaltiot velvoitetaan lainsäädännön voimin varmistamaan vesien hyvä tila.

Monien muiden ongelmien kohdalla vastaavanlaista velvoitetta ei ole.

– Meillä ei ole esimerkiksi luonnon monimuotoisuuden köyhtymisen hillintään kokonaisvaltaisesti tähtäävää direktiiviä, kansallisesta sääntelystä puhumattakaan, Soininen kuvaa.

Apulaisprofessorista on täysin mahdollista, että jonakin päivänä EU lanseeraa ilmastonmuutospuite­direktiivin. Sen toteuttaminen vaatii poliittista kunnianhimoa ja vaikeita päätöksiä.

Ekologinen kompensaatio vai viherpesua?

Ekologinen kompensaatio kiinnostaa toimijoita laidasta laitaan. Sen toteuttaminen on kuitenkin vaikeaa, sillä se perustuu tieteelliseen tietoon. Tietoa tarvitaan valtavat määrät, ennen kuin voidaan varmistua siitä, että luontoarvojen heikentymistä yhtäällä voidaan ekologisen kompensaation keinoin parantaa toisaalla. 

Vesivoiman ja vaelluskalojen välinen tasapainoilu on konkreettinen esimerkki erilaisten näkökulmien puntaroinnista. Vesivoima on uusiutuvaa energiaa, jolla ylläpidetään sähköverkon vakautta. Miten löydetään tyydyttävä tasapaino säätövoiman tuottajien ja kalateiden välillä? Onko järkevämpää rakentaa kalateitä isojen, padottujen jokien yhteyteen, vai purkaa patoja pienemmistä joista ja vapauttaa ne kokonaan kalojen kutureiteiksi? Kumpi ratkaisu tuo yhteiskunnalle suurimman hyödyn? 

Entä miten arvioidaan kalankasvatuslaitoksista syntyviä ravinnekuormituksia Saaristomerellä? Jos kuormitusta aiheuttavia laitoksia rakennetaan, onko ravinteita vähennettävä maataloudesta? Voisiko yhden sektorin vaikutuksia kompensoida toisen sektorin vaikutuksilla? 

– Tarvitsemme pilottiprojekteja selvittämään, missä kompensaatio toimii niin, ettei se jää pelkäksi viherpesuksi.

Ensimmäisiä kokeiluja on jo toteutettu. Yksi on taimenten kutupaikaksi sukeutunut Imatran kaupunkipuro, joka kulkee Imatran kosken ja vesivoimalaitosten ohi. Vastaavia kompensaatiokokeiluja on suunnitteilla myös vesiviljelysektorilla.

Kompensaatio on kestävyystieteilijän mukaan viimesijainen keino. Ensin täytyy pyrkiä välttämään ja minimoimaan haitat sekä ennallistamaan ympäristöä, jossa haitta aiheutuu. Vasta jos nämä vaihtoehdot eivät ole käytettävissä, voidaan turvautua ekologiseen kompensaatioon. •

teksti: Helen Partti • kuva: Veikko Somerpuro

 

 

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.

Anna palautetta

Viesti välitetään sähköpostilla sivuston ylläpitäjille. Sitä ei julkaista.