Degrowth ei ole vaihtoehto talouskasvulle

Kasvuideologian mukaisesti mikä tahansa, mikä edistää talouskasvua, on hyvä asia. Ja se jättää huomioimatta, että kaikki taloudellinen toiminta ei välttämättä ole hyvästä edes ihmisen hyvinvoinnille, saati sitten ympäristölle, linjaa itsenäisen BIOS-tutkimusyksikön ekologisen jälleenrakennuksen asiantuntija, KTT Paavo Järvensivu. 

Hän muistuttaa, että degrowth-käsite, ranskaksi décroissance, oli nimenomaan symbolinen pommi, jolla haluttiin ampua hajalle perusajatus, että talouskasvu olisi yhteiskuntien ylin tavoite. 

– Se ei ollut mikään toimenpidesuositus, vaan pyrkimys purkaa vallitsevaa ajattelua ja avata tilaa muunlaisille ajatteluille. Kasvun rajoista oli toki puhuttu maailmalla jo 1970-luvulla. Itse kuulin käsitteen ensimmäistä kertaa joskus vuoden 2008 vaiheilla, jolloin ajatus levisi ikään kuin uutena aaltona kansainväliseen keskusteluun ja rantautui myös Suomeen herättelemään uudenlaista ympäristöajattelua.

Kasvua ja BKT:ta

Talouskasvun paradigmaan liittyy ajatus, että markkinat pitävät huolen toiminnan tehokkuudesta. Sen mukaan, jos jossakin esiintyy tehottomuutta, tulee kilpailija joka tekee sen saman asian paremmin. Maailmassa on kuitenkin loputtomasti esimerkkejä talouskasvua lisäävästä toiminnasta, jossa ei ole resurssien käytön kannalta mitään järkeä. 

Maailmamme ei ole mitenkään optimaalinen rakennelma tavoittelemaan turvallista ja hyvää ihmiselämää ja sitä, että lapsemmekin voisivat aikanaan elää mukavasti. 

– Eri tahot ovat laskeneet, kuinka paljon kulutamme liikaa suhteessa ilmaston ja ympäristön turvallisiin rajoihin, mutta ”turhan” kulutuksen määrästä tai suhteellisesta osuudesta ei ole täysin vakuuttavia arvioita. Sitä varten pitäisi määritellä, mitä me pidämme turhana. Eikä tarpeita ja haluja kannata lähteä erottelemaan kovin pitkälle. Sekin on niin tulkinnanvarainen asia.

BKT:ta kehittyneempiä talouskasvun ja talou­dellisen toiminnan mittareita on kyllä koetettu muodostaa, mutta niiltä on puuttunut poliittinen vetovoima tai pakote, miksi juuri niitä pitäisi seurata. 

– BKT on tärkein kasvun mittari, jolla on tunnetut puutteensa. Mutta kuka sitäkään kunnolla tavoittelee? Suomen BKT ei ole kasvanut viimeiseen viiteentoista vuoteen, sillä vallanpitäjät ovat keskittyneet kasvun sijasta julkisen velan taittamiseen, Järvensivu muistuttaa.

– Julkista velkaa on kuitenkin hirveän vaikea taittaa, jos ei saa talouskasvua. Ja toisaalta, kun julkista kulutusta vähennetään, se on poissa talouskasvusta eli ollaan helposti negatiivisessa kierteessä.

Muutos syntyy vain suunnittelemalla

Ne, jotka väittävät, että Suomesta puuttuu kasvuhakuisuus, jättävät kuitenkin kertomatta, mitkä ovat ne konkreettiset muutokset tuotanto- ja kulutusjärjestelmissä, joita me haluamme nähdä tulevina vuosina ja vuosikymmeninä.

– Talouskasvun vaihtoehto ei ole talouslasku. Sen sijaan pitäisi tarkastella talouden sisältöä, eikä hyväksyä kasvuksi mitä tahansa talouden aktiviteettia. Kun katsotaan määrän sijasta laatua, se johdattaa meidän ihan erilaiseen poliittiseen maailmaan eli siihen, mikä degrowth oikein ymmärrettynä on, Jävensivu linjaa.

– Samalla on määriteltävä hyvään elämään tarvittavat sosiaaliset tavoitteet, kuten turvallisuus ja hyvinvointi. Ja on myös pohdittava, millä laadullisilla tavoilla luonnonvarojen kulutus ja päästöt saadaan alas, kun samanaikaisesti pidetään huolta hyvinvoinnin riittävästä tasosta ja turvallisuudesta. 

Prosessissa korostuu suunnitelmallisuus ja tullaan hyvin mielenkiintoisella tavalla lähelle teollisuuspolitiikan ajatusta.

– Se on lavean määritelmän mukaisesti talouden kollektiivista tai valtiovetoista rakennemuutosta, jolla saavutetaan yhteisiä tavoitteita. Esimerkiksi sotien jälkeen meillä rakennettiin nopeasti teollista tuotantoa ja yhteiskunnallista infrastruktuuria. Asioita pohdittiin sisällöllisesti ja lähdettiin rakentamaan hyvinvointivaltiota suunnitelmallisesti siinä onnistuen.

Esimerkiksi tämän päivän aktiivisesta teollisuuspolitiikasta sopii Pohjois-Ruotsissa muodostuva teollinen kokonaisuus, jossa on uusiutuvaa energiaa, kaivostoimintaa ja niiden pohjalta rakentuvaa fossiilivapaata terästuotantoa, ja jolla pyritään kunnianhimoisiin ilmastotavoitteisiin.

Muuallakin Euroopassa on herätty luopumaan fossiilisista polttoaineista ja pyritty myös vähentämään riippuvuuksia strategisten raaka-aineiden toimittajista. Suomen ja Euroopan maiden pitäisi Järvensivun mielestä päättää, mitä tavoitellaan ja sitten mennä sitä kohti. 

– Euroopan kannattaisi pyristellä nopeasti irti fossiilisista polttoaineista. Se vähentäisi samalla muutenkin luonnonvarojen käyttöä, sillä niiden tuhlaus ei oikein onnistu samalla lailla ilman fossiilisia polttoaineita. Toki esimerkiksi metsät saadaan matalaksi joka tapauksessa, jos siihen päädytään.

Mutta keskusteltiinpa degrowthista tai green growthista tai mistä hyvänsä, teollisuuspolitiikka on Järvensivun mielestä se pelikenttä, jossa sisältö ratkaistaan. 

– Tarvitsemme suunnittelua, jossa katsottaisiin, mitä haluamme tehdä sen puitteissa, mikä on mahdollista ja kestävää. Kyse ei ole muinaisen suunnitelmatalouden paluusta, vaan niin sanotusta indikatiivisesta suunnittelusta, joka täydentää markkinoilla tapahtuvaa allokaatiota.

Vähemmän on puhtaampaa

Teollisuuspolitiikan pitäisi toteuttaa kestävyyssiirtymää laajana eli puhuttaisiin muustakin kuin vain valmistavasta teollisuudesta.

– Kun puhutaan ison mittakaavan muutoksista, niin pitää tunnistaa keskeiset energia- ja materiaalivirrat, joita löytyy juuri raskaasta teollisuudesta. Sen vastinpari eli kulutuspuoli on sekin tärkeä – esimerkiksi yksityisautoiluun perustuva liikenne, joka sivuaa sekä autojen että fossiilisten polttoaineiden ja sähkön tuotantoa.

Liiallisen yksinkertaistettu ajatus vihreästä siirtymästä pyrkii maksimoimaan sähköautojen tuotannon ja myynnin ja niillä ajetut kilometrit. Sen sijaan pitäisi toteuttaa ihmisten liikkumistarpeet kestävästi, eikä kahden ja puolen tonnin painoisten autoyksiköiden liikuttelu ole järkevää rajallisten resurssien käyttöä. 

– Meidän pitäisi sen sijaan vahvistaa julkista liikennettä, jolloin useimmat eivät tarvitsisi omaa autoa. Olisi tärkeää päästä keskustelemaan asioista tällä tasolla, sillä nythän mitään sellaista kunnollista keskustelua ei ole käyty, vaan esimerkiksi täällä Helsingissä käydään ihmeellistä ”autoja vai ei” -väittelyä.

Meidän ei pitäisi pelkästään alasajaa, vaan myös panostaa ylösajoon.

Eurooppalaisten tiedeakatemioiden järjestö EASAC arvioi jokin aika sitten, että uusiutuvan energian tuotanto on kasvanut aika lailla samaa tahtia talouskasvun kanssa. Vanha ”likainen” pohjatuotanto on sen sijaan pysynyt ennallaan ja vain kasvu on tullut puhtaampana. 

– Tarvitaan ihan uudenlaista ajattelua, jos ei pelkästään tasata päästöjä, vaan radikaalisti lasketaan niitä, Järvensivu sanoo.

– Mitä vähemmän autoja on, sitä helpommin niistä saadaan ympäristöystävällisiä, sillä teräs ja kaikki muut autoissa tarvittavat raaka-aineet voidaan silloin tuottaa fossiilivapaasti. Kapasiteetti tuottaa asioita fossiilivapaasti on rajallinen ja jos tuo raja ylitetään, loppu joudutaan tuottamaan suuria CO₂-päästöjä aiheuttaen.

Alas- ja ylösajoa

Meillä tulisi olla selkeä näkymä siitä, mitä me tavoittelemme 20–30 vuoden päähän. Sellaisesta ei kuitenkaan keskustella, eikä meillä edes ole enää sellaista yhteiskunnallista instituutiota, joka vakavasti miettisi sitä ja mahdollistaisi hyvälaatuisen politiikan. 

– Mekin julkaisimme aikoinaan ekologisen jälleenrakennuksen ohjelman, jonka ideana oli katsoa, minkälaisesta urakasta kestävyyssiirtymässä on kyse ja mitä pitäisi tapahtua eri sektoreilla. Tällaisten aloitteiden pitäisi kuitenkin muodostua johonkin yhteiskunnallisen keskustelun solmukohtaan, jotta niillä olisi vaikutusta, Järvensivu pohtii.

– Ihanteellisin olisi ylivaalikautinen suunnittelu- tai ennakointiprosessi, joka nojaisi tieteelliseen tietoon ja tieteen kykyyn erotella faktat fiktioista tai rajatuista intresseistä. Samanaikaisesti pitäisi ylläpitää näkymää siitä, miten teknologia kehittyy ja mitä suomalaisten yritysten kehitys edellyttää, ja mitä turvallisuus vaatii. Olemme kymmenen vuoden ajan etsineet, kuka tällaista tietoa tuottaisi, ja selväksi on käynyt että ei sitä tee kukaan.

Suunnittelun ja päätösten tietopohja on samalla pirstaleinen. 

– Tietoa syntyy lakien valmistelussa, yksittäisissä tutkimushankkeissa tai kun firmat tai teollisuudenalat laativat omia tiekarttojaan. Ilmastopaneelit tekevät myös raporttejaan. Silti kykymme käsittää näitä asioita pysyy edelleenkin matalana, ja juuri se estää hyvän politiikan rakentamista, Järvensivu sanoo.

– Olen huolissani suomalaisesta kilpailukyvystä, osaamisesta ja yrityksistä, joille olisi pystyttävä luomaan pelipaikkoja. Muuten täältä ei nouse vaikkapa sitä julkisen liikenteen vaatimaa suunnittelun, teknologian ja palvelun osaamista. 

Järvensivun mielestä suomalaisten pitäisi pystyä valitsemaan ne asiat, joissa haluamme olla loistavia, ja sitten satsata niihin. Teollisuuspolitiikalla huolehditaan ylös- ja alasajon oikea-aikaisesta ja oikeanlaatuisesta yhdistelmästä. 

– Suomessa nykyisin harrastettava talouskuripolitiikka on jonkinlainen degrowth-ajattelun antiteesi, sillä meidän ei pitäisi pelkästään alasajaa, vaan myös panostaa ylösajoon. Kestävyystieteessä on perusajatus, että kun muutetaan järjestelmiä, niin jotain täytyy ajaa ylös ja jotain täytyy ajaa alas ja se on jäänyt liian vähälle huomiolle sekä Euroopassa että Suomessa.

Hiilipäästöjen hinnoittelu on periaatteessa oikea tapa ohjailla valintoja. Siinä on kuitenkin ongelmana, että käytännössä kukaan ei ilkeä laittaa päästöille sellaista hintaa, että se oikeasti pakottaisi niiden leikkaamiseen.

– Onhan päästökauppa esimerkiksi puhdistanut suomalaista sähköntuotantoa. Se ei kuitenkaan takaa riittävästi ylöasajoa eli uusia innovaatioita ja teknologiainvestointeja. Niistä pitää huolehtia erikseen.

Kestävyyssiirtymää tehtäessä ylösajopuoleen kuuluu myös mineraalien kaivaminen, jotta saisimme uusiutuvaa sähköä, Järvensivu muistuttaa, emmekä me voi loputtomasti ajatella, että haluamme tämän kaiken, mutta haittojen pitäisi näkyä jossain muualla. 

– Murroskohdassa, jossa teknologiat ja raaka-aihevirrat muuttuvat, tämä tulee aikaisempaa paljon selvemmin näkyville. 

Suomen BKT:n, GPI:n ja ISEW:in kehitys vuosina 1945–2022 asukasta kohti, euroa vuoden 2010 hinnoin

Suomen talouden ja taloudellisen hyvinvoinnin kehitys näyttää eri mittareiden valossa varsin erilaiselta. Perinteisessä BKT-käyrässä erottuvat nopeat kasvuvuodet, jotka keskeytyivät ensin 1990-luvun alun talouslamaan ja sitten vuosien 2007–2009 finanssikriisiin. Sen jälkeen BKT on polkenut lähes paikallaan.

GPI (Genuine Progress Indicator) kasvoi sekin aina vuoteen 1989 saakka, minkä jälkeen se on laskenut 2020-luvulle asti. ISEW:n (Index of Sustainable Economic Welfare) koko 1970-luvun kestänyt vahva kasvu päättyi 1980-luvun puolivälissä tapahtuneeseen jyrkkään pudotukseen.

Tilastokeskuksen tutkimuspäällikkö Jukka Hoffrén kertoo, että ISEW heilahtelee muita mittareita jyrkemmin, sillä se painottaa sosiaaliseen kehitykseen liittyviä asioita, joissa muutokset ovat jyrkempiä. GPI:ssä painottuvat sen sijaan luonnon tila ja globaali kestävyys, jotka ovat luonteeltaan hidasliikkeisempiä muuttujia.

– ISEW:n laskussa 1980-luvun puolivälin jälkeen näkyy talouden rakenteiden myllerrys: kasinotalouden vuosina tuloerot kasvoivat ja kotimarkkinateollisuudesta siirryttiin yhä enemmän vientiteollisuuteen painottuvaan talouteen osana EU-integraatiota. Talouden rakennemuutoksessa merkittävä osa maataloudesta ja kotimarkkinateollisuudesta ei pärjännyt kilpailussa ulkomaiselle tuonnille.

GPI laski samaa tahtia BKT:n kanssa 1990-luvun alun talouslaman aikana. Molemmissa mittareissa on tärkeänä komponenttina yksityinen kulutus. 

– Yksityinen kulutus on toki vain yksi elementti BKT:n laskennassa, ja se kasvaa tyypillisesti paljon BKT:ta hitaammin. Siitä näkee, kuinka paljon tavalliset ihmiset oikeastaan hyötyvät talouskasvusta.