Sankarikirurgit loivat ”kaiken teorioita”

1800-luvulta kerrotaan kauhutarinoita kirurgeista, jotka eivät piitanneet hygieniasta, eivätkä esimerkiksi koskaan pesettäneet veren ja eritteiden tahrimaa työtakkiaan. Lääketieteen historian asiantuntija, Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja Suomen Lääketieteen Historian Seuran puheenjohtaja Elina Maaniitty pitää niitä ainakin osittain suurenneltuina kalatarinoina.

– Kyllähän sellaista on epäilemättä ollut. Kirurgia eteni valtavin harppauksin 1700-luvun lopulta alkaen. Sen vuoksi seuraavalla vuosisadalla kirurgien ammattikäsitykseen liittyi vahva sankaruuskuva ja taiteilijamaista eksentrisyyttä. Eikä myöskään tiedetty, että sellainen oli vaarallista, koska taudinaiheuttajia ei vielä tunnettu.

Muutenkin 1800-luvun alun lääketieteessä vahvistui edellisellä vuosisadalla ilmennyt itsevarma koulukuntaisuus. 

– Kun alettiin tietää oikeasti jo aika paljon, itsevarmuus omista teorioista kasvoi ja lääkärit pyrkivät usein jopa tekemään tällaisia ”kaiken teorioita”, jotka ratkaisisivat koko lääketieteen tavalla tai toisella. Ja jos siinä teoriassa jokin osa toimi, ajateltiin helposti, että kaikki muukin toimi. Ja siitä saattoi seurata hyvinkin verisiä kiistoja, Maaniitty sanoo.

– Lääkäri saattoi samanaikaisesti olla hyvin varma jostain asiasta, joka meidänkin mielestämme pitää paikkansa, ja samalla olla yhtä varma myös jostain toisesta asiasta, josta tiedämme, että se ei missään nimessä pidä paikkaansa. Ristiriitaisuus johtuu silloisen tiedon sirpaleisuudesta.

Vielä 1700-luvulla monet lääkärit pitivät kansanomaisena taikauskona ajatusta, että tauti tarttuisi lähellä olevasta sairaasta ihmisestä.

Hygieniaa sivuava tartunnan käsite on ollut lääketieteen historiassa erityisen vaikea aihe, vaikka ihmisillä on monista taudeista ollut arkikokemus, että ne selvästi tarttuvat ja tämä on ollut lääkäreillä tiedossa aina. 

– Uudella ajalla ja vielä 1700-luvullakin monet lääkärit kuitenkin vastustivat ajatusta siitä, että tauti tarttuisi lähellä olevasta sairaasta ihmisestä, sillä he vierastivat tämän pitämistä saastaisena ja sen takia muita saastuttavana. He pitivät sellaista kansanomaisena taikauskona, Maaniitty selittää.

– Samalla he toki tiesivät, että kulkutauteihin sairastuneet ihmiset altistivat ja sairastuttivat muita. He kuitenkin ajattelivat, että syynä tartuntaan ei ollut sairas ihminen, vaan jokin kaikkiin vaikuttava ympäristötekijä. Eli asia, jota me pidämme tieteellisenä tietona, on heistä tuntunut kansanomaiselta ajattelulta, jolla ei ole tieteellistä perustaa.