Hevosen kanssa metsätöissä
Veijo Peltola Mäntsälän Jokelanseudulta lähti isänsä kanssa talvella 1962 toiselle puolelle pitäjää tukinajoon. Veijo oli 14-vuotias ja päässyt juuri kansalaiskoulusta, eikä hänellä ollut entuudestaan kokemusta metsätöistä. Peltotöistä hevosen kanssa kokemusta oli toki kertynyt. Veijo työskenteli metsätyömailla vielä kahtena talvena ennen siirtymistään maanviljelyskouluun.
Hevosen nimi oli Ukko ja se oli Veijon kanssa lähes samanikäinen.
Toisten miesten valmiiksi kaatamat ja pätkimät tukit ajettiin hakkuupalstoilta ensin pienempinä kuormina lähimmän tien varteen ja sieltä myöhemmin välivarastolle muutaman kilometrin päähän. Välivarastolle menneissä kuormissa tukkeja oli niin paljon kuin hevoset jaksoivat vetää.
– Sinä talvena tuli paljon lunta, ja polkuja jäädytettiin kuorman keventämiseksi. Hevonen pystyi vetämään maastossa lumen määrästä ja tukkien paksuudesta riippuen 7–10 tukkia. Pienimpiä tukkeja saattoi mahtua kuormaan jopa 14 kappaletta, Veijo muistelee.
Tukkien mitat laskettiin vielä tuumina ja jalkoina.
– Tukit olivat pituudeltaan noin 15-jalkaisia ja ne telattiin parireellä, johon tukit nostettiin joko saksilla tai kangettiin käsivoimin. Ne olivat pääsääntöisesti kuusta ja niistä isoimmat olivat kymmentuumaisia ja pienimmät 5 – 6-tuumaisia. 10-tuumainen tukki jo oli ihan täysipainoinen nostettava.
Isä ja poika asuivat Hirvihaarassa viikot piharakennuksen yläkerrassa. Myös hevoselle oli vieraspaikka tallissa. Viikonvaihteet tehtiin kotihommia.
Työpäivän pituus oli reilut kahdeksan tuntia ja enemmänkin, valaistuksen mukaan.
– Aamuhämärissä lähdettiin, kun päivä valkeni. Päivällä piti pitää puolentoista tunnin ruokatunti, että hevonen ehti syödä rauhassa. Meille kävi sillä lailla hauskasti, että pääsimme koko talven syömään eväitämme yhden syrjässä asuvan vanhan pariskunnan lämpimään mökkiin. He saivat kai sillä lailla piristystä päiväänsä.
Hevosella oli omat heinät mukanaan ja ruokataukojen aikana hyvä ja paksu loimi päällään.
– Hevonen tuppasi hikeentymään, koska ajomatka oli pitkä, eikä sitä saanut päästää kylmettymään. Hevosen kuntoa piti muutenkin seurata tarkkaan. Tärkeä tarkkailtava yksityiskohta olivat länget, jotka eivät saaneet hiertää hevosen olkapäitä, Veijo muistelee.
– Ne oli tehty puusta ja niissä oli pieni nahkapehmuste. Meillä oli hevosella aluksi uudet länget, jotka eivät ihan istuneet, minkä seurauksena se alkoi aristaa niitä. Meidän piti siirtyä takaisin vanhoihin länkiin, kunnes uudet saatiin muotoiltua sopiviksi.
Hevoset olivat persoonallisuudeltaan todella erilaisia, mikä näkyi myös työssä.
– Hirvihaarassa kun talon omat hevoset olivat propsinajossa, siinä oli yksi vähän ylivireä kaveri, jonka kanssa talon palkkamiehet meinasivat joskus olla pienessä pulassa. Ukko sen sijaan teki vain sen, mitä käskettiin, ja oli muutenkin ihmisystävällinen. Siitä tuli vuosien varrella kuin perheenjäsen, jonka kanssa tehdään joka päivä työtä, jota hoidetaan ja jonka kanssa keskustellaan, Veijo kertoo.
– Mutta hevosten osaamisessakin oli eroja. Meidän piti ajaa tukkeja yhden jäätyneen suon yli, mutta Ukko löi jalkaansa niin, että se meni heti läpi jäästä, eikä me voitu sen vuoksi ajaa siellä. Sahanomistajan hevonen sen sijaan osasi kulkea suolla niin, että sen jalka ei uponnut, vaikka se veti yhtä painavaa kuormaa.