Työssä uupuminen ei ole heikkoutta vaan merkki huonosta työn johtamisesta
Minulla on takana yli kolmekymmentä vuotta työtä biotieteen alalla, ensin yliopistossa, kahdessa eri tiedekunnassa, sitten non-profit tuotekehityksessä puolijulkishallinnollisella toimijalla ja viimeiseksi globaalin terveysteknologisen yrityksen johtotehtävissä. Olen palanut loppuun kolme kertaa. Nyt olen jäänyt vapaaksi kirjailijaksi ja päässyt Kirjailijaliiton kautta Kelan tukemaan kuntoutukseen, jonka tehtävä on auttaa minut yli tästä erikoisesta muutoksesta. Ensimmäisellä kuntoutusjaksolla vanhempi naislääkäri haastatteli minua toista tuntia urastani ja terveyshistoriastani. ”Onpa sinulla ollut rankkaa”, hän sanoi. ”Kerrotko vielä, kuinka monta kertaa olet ollut loppuunpalamisen johdosta sairauslomalla?” Vastasin, etten kertaakaan.
En suostunut jäämään sairauslomalle, useista kehotuksista huolimatta, koska en halunnut myöntää olevani heikko. Olin nähnyt ympärilläni useita esimerkkejä, joissa työntekijä oli uupunut sairauslomalle, eikä hän koskaan enää palannut. Joko työnantaja teki tiettäväksi, ettei hänen kaltaistaan toimijaa enää tarvittu tai sitten hänelle räätälöitiin alempana organisaatiossa toimi, johon palaaminen olisi ollut sosiaalinen nöyryytys. Sairausloman sijaan rakensin itselleni jaksamisilmapiirin työterveyspsykologin, terapeutin, coachin ja ystävien verkostosta. Verkon sisällä vahvistuin itse muuttamaan työnkuvaani ja selvisin. Kerta toisensa jälkeen.
Me elämme työssä uupumisen kannalta merkittävää aikaa. Jopa joka kolmas työssäkäyvä ilmoittaa olevansa kuormittunut. Enää ei ole kysymys vain keski-ikäisten ongelmasta. Nuoretkin väsyvät. Enää eivät uuvu vain entiset ”kympin tytöt”, jotka suorittavat itsensä uuvuksiin pyrkiessään täydellisyyteen. Nyt polttavat itseään loppuun myös miehet. Toki intohimo työhön ja rakkaus sen sisältöön ovat merkittäviä riskitekijöitä. Mutta merkittävämpi osuus tulee ihmisen itsensä ulkopuolelta, työkulttuurista ja yhteiskunnan asenteista.
Kun kerroin viimeisimmästä uupumuksestani Saksassa työskentelevälle belgialaiselle kollegalleni, hän ihmetteli Suomen tilannetta, jossa burn-out lasketaan sairastuneen itsensä olkapäille heikkouden viittana. Kun Saksassa joku polttaa itsensä työssä loppuun, syyllinen on aina esimies. Työtaakka on ollut kohtuuton, työt on organisoitu väärin eikä työntekijää ole tuettu riittävästi. Uupunut työntekijä jää sairauslomalle, jonka aikana esimiehen on korjattava tilanne ennen kuin henkilö palaa. Mikäli tässä ei onnistuta, esimies saa lähteä. Ei koskaan työntekijä.
Vapaana kirjailijana nautin pitkistä aamuista ja luovista tauoista rottinkikeinussa. Näen kuitenkin ympärilläni uskomatonta kiirettä, hirvittävää painetta ja niistä aiheutunutta tuskaa. Sitä pulppuaa lähes jokaiselta alalta ja kaikenlaisilta ihmisiltä. Enkä usko, että tilanne paranee ennen kuin yhteiskuntamme on valmis muuttamaan asennetaan ja työnantajat työkulttuuriaan. Loppuunpalanut työntekijä ei voi, eikä saa, olla ainoastaan itse vastuussa omasta olotilastaan, oli hän kuinka vahva hyvänsä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori, biotieteen dosentti ja kirjailija