Kulttuuriperintöä maalla, merellä ja järvillä

Kulttuuriperinnön tutkijoiden keskuudessa oli aikaisemmin vallalla asiantuntijoiden merkitystä korostanut ajattelutapa. Ajateltiin, että muistiorganisaatiot eli arkistot ja museot keräävät kokoelmia, joiden varassa asiantuntijat sitten määrittävät, mikä on arvokasta, totea Helsingin yliopiston Ruralia-instituutin aluehistorian ja kulttuuri­perinnön tutkimusjohtaja Sulevi Riukulehto Seinäjoelta. 

– Minusta asiantuntija-arvo on vain yksi arvo monien joukossa. Sitä, mikä on vaalimisen arvoista, ei voida sanella yksinomaan ylhäältä päin.

Jos asiantuntija on metsänhoitaja, hänellä todennäköisesti on maisema-­arkkitehdin kanssa eri käsitys siitä, mikä puu on arvokas.  

– Lisäksi jokaisella on kokemuksellinen käsitys siitä, mikä on arvokasta. Se voi olla se puu, johon on veistetty sydän ja nimikirjaimet tai jonka alla leikittiin aina lapsena. Ja tälläkin arvolla on merkitystä, Riukulehto pohtii. 

Me kaikki määritämme, mikä on meille arvokasta kulttuuriperintöä.

– Kun perinnettä tutkitaan, erotamme siellä luonnonympäristön, rakennetun ympäristön, henkisen ympäristön ja virtuaalisen ympäristön. Ne sulautuvat aina toisiinsa. Kirkko on siitä hyvä esimerkki. Sinne mennään luonnonympäristön läpi. Tie ja itse kirkkorakennus on rakennettua ympäristöä, ja henkistä ympäristöä on se, mitä kirkossa tapahtuu. Nykyään voidaan erottaa virtuaalinen ympäristökin, sillä seurakunnilla on toimintaa myös verkossa.

Ihmiset elävät monipaikkaisesti, sillä heille kertyy useita peräkkäisiä ja rinnakkaisia kotiseutuja lapsuudesta, opiskeluajalta, työpaikalta ja vanhuudesta. 

– Koko ikänsä yhdellä paikalla asuneet saattavat olla hyvinkin fanaattisia siinä, että kotiseutuja voisi olla vain yhdessä paikassa, ei missään muualla. Ja näinhän ei tietenkään ole. Useimmilla meistä on monta kotiseutukeidasta – lapsuudenkoti, lomamökki, opiskelija-asunto, työpaikka ja omakotitalo. Ja jokaisessa uudessa asuinpaikassa muodostuu jälleen maisemia ja muistoja, Riukulehto linjaa.

– Ihminen voi myös olla kotonaan jonkun tekemisen parissa, esimerkiksi harrastaessaan. Silloin paikka ei ole samalla tavalla tärkeä. Kotiseudukseen voi kokea uima- tai jäähallin. Interreilaajalle kotoisuuden tunteen voi puolestaan tuoda samanlaisina toistuvat junat, rautatieasemat ja hotellihuoneet.

Ketjuravintolasta kulttuuriperintöä?

Eteläpohjalaiset ovat ylpeitä rakennusperinnöstään, mutta Seinäjoella työskentelevä Riukulehto muistuttaa, että kirkkojen ja talonpoikaistalojen ohella pohjalaista kulttuuriperintöä ovat myös kauppakeskukset ja muutaman kymmenen kilometrin päässä sijaitseva Keskisen kyläkauppa. 

– Olemme tutkineet aika paljon Keskisen vaikutusta Tuurin kylään ja koko kuntaan. Kauppaa pyöritetään siellä jo neljännessä sukupovessa, ja toiminta on kasvanut sellaisiin mittasuhteisiin, että se on muuttanut koko kylän aineellisen ja henkisen ympäristön ihan oman näköisekseen, Riukulehto kuvailee.

– Voi olla aivan relevantti kannanotto, kun joku asiantuntija arvioi, että kauppakeskus on ruma ja sopii huonosti ympäristöön. Mutta se ei millään tavalla nakerra sitä henkilökohtaista kokemusta, että paikallinen asukas pitää kauppakeskusta itselleen merkityksellisenä paikkana ja tärkeänä osana kulttuuriperintöään.

Perinne tuottaa laatua 

Kullakin alueella säilyvät sellaiset rakentamisen tavat, jotka toimivat parhaiten siinä ympäristössä. Meillä Pohjolassa on esimerkiksi opittu, että harjakatto kestää talven lumikuorman ja sulavedet. 

– Alueelliset tyylit eivät synny tyhjästä: ne perustuvat kokemukseen. Kullakin alueella esimerkiksi perinteiset talot rakennetaan juuri siellä saatavilla olevista materiaaleista. Ne ovat kestäviä, luonnonmukaisia ja harmonisia ja toimivat hyvin juuri siinä ympäristössä, Riukulehto kehuu.

– Suomalainen hirsirakentaminen on tästä paraatiesimerkki ja ekologisen rakentamisen huippuesimerkki maail­massa. Taloa ei ole tehty vain yhdelle perheelle yhden sukupolven ajaksi, vaan sen elinkaari on helposti 300 vuotta – ja jos siitä huolehditaan kunnolla, vielä puolet pitempi. 

Hirsirakennus on modulaarisuudessaan kuin legosarja: sen voi viedä toiseen paikkaan, sitä voi korottaa, lyhentää, leventää ja pidentää. Entisaikaan poika saattoi viedä perintönä talosta yläkerran mennessään.

– Kulttuuriperintöön kuuluu myös miten, mistä materiaaleista ja millä menetelmällä talo tehdään, miten siellä eletään ja miten sitä käytetään. Tästä perinnöstä olemme pitäneet huonosti kiinni, Riukulehto pahoittelee. 

– Kun uudet materiaalit ja rakennustavat tulivat sotien jälkeen ulkomailta, ne omaksuttiin meillä paljon nopeammin ja perusteellisemmin kuin muualla. Vanhan rakennusperinnön on annettu rapistua ja sitä on purettu huolettomasti. Eroamme siinä jopa muista Pohjoismaista.

Suomen rakennuskanta on paljon uudempaa kuin verrokkimaissa. Riukulehto muistuttaa, että on poliittinen kysymys, miten me suhtaudumme omaan kulttuuriperintöömme ja miten sitä suojelemme. 

– Johtuisiko tämänhetkinen rakennuslama ainakin osittain siitä, että meillä rakennettiin 60 vuotta voimakkaasti? Ketään ei vieläkään tunnu kiinnostavan täydennys- ja korjausrakentaminen. Uutta on pitänyt saada, vaikka vain bulkkia tekemällä.

Kohdehankkeiden kokonaisuuksia

Ruralia-instituutin kulttuuriperinnön tutkijat tarkastelevat rakennusperintöä huomattavasti pelkkiä hirsiseiniä laajemmin. Siitä hyvä esimerkki on Vetelissä käynnissä oleva hanke, jossa keskipohjalaisesta Veistolan sivukamarituvasta laadittiin laajat selvitykset ja jossa niiden perusteella talosta saneerataan yhdistyksille toimitilaa.

– Sivukamaritupa on keskipohjalainen rakennustyyppi ja suurimpia talonpoikaistalotyyppejä maailmassa. Suomessa ei ollut edes kaupungeissa yhtä suuria taloja 1700-luvun lopussa. Ensin kartoitimme, paljonko näitä yli 200-vuotiaita rakennuksia on säilynyt. Eihän niitä kovinkaan paljon ole jäljellä, ja siksi on sitäkin tärkeämpää, että niitä saadaan yleiseen käyttöön, Riukulehto selittää.

– Parhaiten tietysti säilyvät rakennukset, jotka ovat käytössä joko asuntona tai julkisena tilana. Sellaisia ovat tunnetuimmat sivukamarituvat Kaustisen Pelimannitalo ja Evijärven Väinöntalo, jotka ovat yhteisessä käytössä.

Nyt joukko paikallisia yhdistyksiä ja seuroja kunnostaa Vetelin veistokoulun taloa yhdistystaloksi. 

– Me teimme sille esiselvityksen ja paikalliset ihmiset käynnistivät remontin. Ajattelen niin, että sillä, mitä tutkijat tekevät, pitää myös olla hyötyä ympäröivälle yhteisölle.

Ruralian rakennusperintökohteista upeimmin on edennyt Ristiinassa Etelä-Savossa sijaitseva 1740-luvulla rakennettu Brahelinna, joka kuuluu Suomen vanhimpiin sotilasvirkataloihin. Sen kuuluisin asukas oli eversti Göran Magnus Sprengtporten, joka käynnisti siellä asuessaan suomalaisen upseerikoulutuksen.

– Kävimme arkistoista huolellisesti läpi talon koko historian. Sen jälkeen avasimme kaikki seinät ja lattiat ja katsoimme, mitä rakennus itse kertoo itsestään. Samaan aikaan laadimme lähialueen asukkaiden kanssa käyttötarveselvityksen siitä, millaisia tiloja he tarvitsisivat. Ja sen jälkeen yhdistimme nämä kolme selvitystä yhdeksi käyttösuunnitelmaksi, Riukulehto kertoo.  

– Selvitystyömme ansiosta saimme kohteelle merkittävän kansainvälisen rahoituksen, jolla ennallistaminen on pystytty toteuttamaan. Paikallisten asukkaiden, yhdistysten ja Mikkelin kaupungin osuus on ollut hankkeessa ratkaiseva. Rakennus alkaa olla valmis ja käytössä.

Aalto-yliopiston tutkimusjohtaja Hannu Hyypän tutkimusryhmän kanssa aloitettiin kesällä pilottihanke, jossa vanhoja rakennuksia tallennetaan digitaalisin menetelmin. 

– Tarkoituksena on nostaa kulttuuriperintökohteiden digitointi laadullisesti uudelle tasolle. Muutamassa kuukaudessa olemme laserkeilanneet, mitanneet ja tallentaneen kymmenkunta merkittävää kohdetta CAD-ohjelman luettavissa olevaan tiedostomuotoon, Riukulehto selittää.

– Tosiasia on, että suuri osa vanhoista arvorakennuksista tullaan menettämään. Siksi uudet tallennusteknologiat ovat tarpeen. 

Metsähallituksen hoidossa on maa-alueita 9 186 000 hehtaaria ja vesialueita 3 416 000 hehtaaria eli yhteensä noin kolmannes Suomen koko pinta-­alasta. Näillä alueilla on yhteensä 27 500 kulttuuriperintökohdetta, joihin sisältyvät arkeologiset kohteet, kuten lain suojaamat kiinteät muinaisjäännökset ja muut kulttuuriperintökohteet. Metsähallituksen kulttuuriperintökohteita ovat myös valtion tuottama rakennusperintö puolustusvarustuksista savottakämppiin ja perinteisen maankäytön tuottama rakennus­perintö torpista kalamajoihin.

Näistä kohteista yli 20 000 on valtion monikäyttömetsissä ja noin 7 500 Luontopalvelujen ja Metsähallituksen Kiinteistökehityksen hallinnoimilla alueilla, kuten kansallispuistoissa. Monikäyttömetsien kaikista kohteista noin viidennes on kiinteitä muinaisjäännöksiä, joihin lasketaan esimerkiksi kalliomaalaukset, linnavuoret ja hautaröykkiöt sekä yli satavuotiaat laivahylyt. Luontopalvelujen ja Kiinteistökehityksen kohteista niitä on noin kolmannes.