Suomesta ei ole tulossa Emmental-­juustoa. Alueet, joilla kaivostoimintaa harjoitetaan, ovat todella pieniä, tiivistää Turvallisuus- ja kemikaaliviraston eli Tukesin kaivostoiminta-ryhmän  ryhmäpäällikkö Terho Liikamaa. 

Tällä hetkellä kaivostoiminta ja malminetsintä keskittyy Kittilän ja Sodankylän alueille sekä Keski-Pohjanmaalle. Keski-Lappi on niin sanottua vihreäkivivyöhykettä, joka yltää myös Ruotsin ja Venäjän puolelle. Vihreää kiveä on myös Kanadassa ja Australiassa. 

– Suomessa vyöhykkeellä sijaitsevat muun muassa Bolidenin Kevitsa ja Agnico Eaglen Kittilän Suurikuusikko, joka on Euroopan suurin kultakaivos.

Vuonna 2024 yhteensä 22 yhtiötä raportoi Tekesille louhinnasta 44 kaivokselta, joiden kokonaislouhinta oli 120,8 miljoonaa tonnia. Näistä kolme suurinta olivat Terra­fame, Kevitsa ja Siilinjärvi, joiden osuus koko potista oli yhteensä 87 prosenttia. 

– Ne ovat kaikki avolouhoksia, joissa sivukiven määrä on suuri. Louhitut tonnit eivät kerro koko totuutta, sillä Suomen taloudellisesti arvokkain kaivos on Suurikuusikko, joka sijaitsee maan alla ja jonka ympäristöjalanjälki on sen vuoksi varsin pieni. Ja soramontunkin kokoinen kaivos voi olla paikallisesti merkittävä.

60 yhtiötä harjoitti viime vuonna malmin­etsintää ja investoi siihen yhteensä 90,5 miljoonaa euroa. Vaikka summa on kasvanut vuodesta 2012 euromääräisesti, inflaatiokorjattuna se on tosiasiallisesti pienentynyt. Varsinaisiin geologisiin tutkimuksiin siitä kului 77 miljoonaa euroa.

Kairauskilometrien kokonais­määrä polkee sekin paikallaan. Viime vuonna Suomessa kairattiin kallioperää 258 kilometriä. Liikamaa muistuttaa, että kairauskilometrit ovat kaivostoiminnassa ratkaiseva informaatiolähde.

– Kun kairataan reikä ja analysoidaan sen sisältö, tiedetään, mitä mineraaleja siellä on. Sitä tietoa ei saada lentomittauksilla eikä geokemiallisella näytteenotolla, vaan on porauduttava kallioperään.

Malminetsinnästä Suomessa vastasivat 1990-luvulle asti kotimaiset toimijat eli lähinnä Geologian tutkimuskeskus GTK ja Outokumpu. 

– GTK teki aikoinaan grassroot-tutkimusta keräten tietoa entuudestaan tuntemattomilta alueil­ta, mutta nykyisin malminetsintää tekevät enää vain juniori malminetsintäyhtiöt ja kaivosyhtiöt. Ja koska siihen liittyy merkittäviä taloudellisia riskejä, se on kokonaisuudessaan aika pientä Suomen mineraalipotentiaaliin nähden, Liikamaa pahoittelee.

– Malminetsintää tehdään käytännössä vain tunnettujen mineralisaatioiden lähellä. 75 prosenttia siitä tehdään Lapissa, jossa on isoja kaivoksia ja suurin potentiaali löytää mineraaleja.

Malminetsintä ei ole lisääntynyt siitäkään huolimatta, että kullan hinta on noussut ja vihreään siirtymään ja digitalisoitumiseen liittyvien metallien, kuten kuparin ja nikkelin kysyntä on voimistunut.

– Tukesin rekisteröimä pinta-ala, joka oikeuttaisi malminetsintään, on kuitenkin kasvanut 14 vuoden aikana kolminkertaiseksi. Eli Suomi nähdään potentiaalisena malminetsinnän kohteena.

Buumi meni jo

Kiinan rakentamisbuumin aiheuttama raaka-­aineiden hintojen rakettimainen nousu synnytti Suomessa kaivosbuumin vuosina 2005–2012. Sitä ennen kaivostoiminta oli pitkään ollut alamaissa, ja kaivoksia oli lähinnä lakkautettu. Nyt niitä avattiin nopealla aikataululla.

– Noina vuosina käynnistyivät Talvivaara, Kevitsa ja Suurikuusikko, joiden mineralisaatiot oli löydetty Outokummun ja GTK:n toimesta jo vuosikymmeniä aikaisemmin, mutta jääneet hyödyntämättä niiden heikon pitoisuuden takia.

Näiden kaivosten louhintamäärät olivat 10–20-kertaiset verrattuna 1960–1980-lukujen kaivosten tyypilliseen kokoon. Kokoluokka oli aivan uusi ja tuli hallinnolle uutena asiana. 

– Viranomaisilla ei ollut enää kokemusta, sillä kaivoksia ei oltu luvitettu pitkiin aikoihin. Virheitä tehtiin ja erityisesti Talvivaaran tuotanto- ja ympäristöongelmien takia koko toimiala sai kosolti negatiivista huomiota, Liikamaa kuvaa.

– Talvivaara-kortti heitetään edelleenkin pöytään aina kun halutaan osoittaa, että kaivostoiminta on lähtökohtaisesti pahasta. Kaivoksen kipsisakka-altaan vuodon aiheuttamat jäljet ympäristölle ovat kuitenkin jo aika lailla neutralisoituneet ja valtion tekemien investointien ja akkumineraalien hinnannousun ansiosta kaivos toimii ja työllistää.

Julkisuudessa puhutaan paljon kaivosbuumista, mitä Liikamaa ihmettelee. Esimerkiksi alustavat kaivoshankkeet Saimaan ympäristössä ovat herättäneet paljon julkista vastustusta ja pelkoa, vaikka tosiasiassa siellä ei tehdä edes tutkimustoimintaa.

– Kaivoshankkeiden keskeinen piirre muuhun teollisuuteen verrattuna on toiminnan käynnistämiseen vaadittavat valtavat pääomat ja usein jopa vuosikymmenien aikajänne, jota tarvitaan geologisiin tutkimuksiin, kaivos- ja ympäristölupiin, alueiden kaavoitukseen sekä hankkeita koskevien valitusten käsittelyyn. Siinä ajassa kunnanvaltuustojen päättäjät ovat ehtineet vaihtua ja kaavailtu kaivosteknologiakin kehittyä.

Kannattavuuteen ratkaisevasti vaikuttavat kaivettavien mineraalien hinnat vaihtelevat nekin huomattavasti nopeammissa syklissä kuin hankkeet etenevät, eli kun kaivos lopulta saadaan toimintaan, sieltä louhittavien mineraalien hinnat voivat olla alamaissa. 

– Kallioperän mineraalipotentiaali ja mineraalien maailmanmarkkinahinnat ratkaisevat hankkeiden etenemisen. Mitä rikkaampi mineraaliesiintymä, sitä nopeammin se etenee, Liikamaa tiivistää.

– Kun finanssikapitalismin kvartaali on kolme kuukautta, kaivostoiminnalla se on 25 vuotta. Sakatissa aloitettiin malminetsintä 2004 ja kaivos­lupaa tuskin myönnetään vielä tänä vuonna. Hankkeeseen on jo nyt kulunut aikaa 21 vuotta, vaikka mineralisaatio löytyi aikoinaan todella nopeasti.

Investoijat ja haitankärsijät

Vuonna 2011 annettu kaivoslaki pyrkii turvaamaan sekä investoijan oikeudet että haitankärsijöiden ja erityisesti asianosaisten maanomistajien oikeudet. Laki turvaa Liikamaan mielestä erinomaisesti niiden oikeudet, joiden maalla harjoitetaan malminetsintää tai kaivostoimintaa.

– Lain lähtökohtana on, että toiminta tulee järjestää sosiaalisesti, ekologisesti ja taloudellisesti kestävällä tavalla, ja se edellyttää sekä yleisten että yksityisten etujen turvaamista, hän kuvaa. 

– Nämä on hyvin käsitelty laissa, mutta ongelmana on, että alueilla on yleensä jo jokin paikallinen intressi. Ja vaikka kaivostoiminnan hyväksyntä on yleensä suurta paikallisten keskuudessa, aina on niitä, jotka kokevat että heidän oikeuksiaan loukataan.

Liikamaan mielestä kaivostoiminnan ja muiden elinkeinojen sovittaminen on mahdollista.

Yritykset kantavat riskin. Viisikymmentä etsii ja yksi hyvällä onnella löytää.

– Esimerkiksi Kittilässä 20 kilometrin päässä toisistaan sijaitsevat kultakaivos ja matkailukeskus elävät sulassa sovussa, sillä merkittävä osa kaivoksen henkilö­kunnasta asuu juuri Levin seudulla. Kaivos tarvitsee osaavaa työvoimaa, jolle matkailukeskus tarjoaa viihtyisän asuin­ympäristön ja työpaikkoja puolisoille, Liikamaa kuvailee.

– Kiina-buumin aikaan tänne saapuneita ulkomaisia kaivosammattilaisia itse asiassa hämmästytti kohteiden hyvä saavutettavuus. Metsäautoteitä pitkin päästään maastoon tekemään tutkimuksia ja illaksi hotellin ravintolaan syömään.

Julkisuudessa on väitetty, että annamme kaivosoikeudet pilkkahinnalla ulkomaalaisille yrityksille. Liikamaan mielestä se ei pidä paikkaansa, sillä luvat maksavat ja toiminnasta syntyy monenlaista verotuloa ja kaivosten voitto­marginaali on yleensä pieni. 

– Olemme pohjoismainen hyvinvointivaltio, jossa verotus on raskasta ja jossa kaivostoimialaa verotetaan muuta yritystoimintaa raskaammin sähköveron ja mineraaliveron muodossa. Myös kaivosyhtiöiden suomalaiset työntekijät maksavat veronsa tänne.

Vaikka Suomessa on paljon julkista tietoa kallioperästä, varsinainen malmin­etsintä on siitä huolimatta kustannuksiltaan kallista. 

– Jotta Suomessa löydettäisiin uusi merkittävä kaivostoimintaan johtava mineralisaatio, tutkimustoimintaan pitää investoida miljardi euroa ja jopa enemmän. Sitten jollakin yhtiöllä saattaa käydä onnenkantamoinen ja se löytää maailmanluokan mineraaliesiintymän, Liikamaa kuvaa. 

– Yritykset kantavat riskin. Viisikymmentä etsii ja yksi hyvällä onnella löytää.

Virheistä on opittu 

Suomalaisessa lupajärjestelmässä on monta tahoa: ympäristöviranomaiset eli AVI ja ELY valvovat että ympäristöä ei kohtuuttomasti pilata. Tukes vastaa puolestaan elinkeino-oikeudellisesta näkökulmasta. 

– Malminetsintää ja kaivostoimintaa tehdään yleensä toisen maalla. Valvomme, että toiminnanharjoittajan oikeudet toteutuvat ja haitankärsijät saavat heille määrätyn kompensaation, Liikamaa kuvaa eri tahojen vastuita.

– Kuntien rooli on sovittaa teollisuuden ja asutuksen tarpeet yhteen. Heillä on käytännössä lähes veto-oikeus kaivoksen perustamiseen. Me emme voi myöntää kaivoslupaa, jos kunta sitä vastustaa.

Viranomaiset ja koko järjestelmä ovat oppineet Talvivaaran ja muiden kaivosyritysten toimintaan liittyneistä virheistä ja ongelmista, Liikamaa vakuuttaa. Uuden lain mukaan perustettu kaivos ei esimerkiksi enää jää hoitamatta ja veronmaksajien vastuulle.

– Myöntäessään ympäristö- ja vesitalousluvan aluehallintovirasto eli AVI arvioi, millaisia ympäristöllisiä jälkitoimenpiteitä pitää tehdä, jotta kaivos on lopettamisen jälkeen ympäristölle turvallinen, ja määrää yhtiön asettamaan sille rahallisen vakuuden. Lisäksi Tukes määrää erikseen kaivoslain mukaisen vakuuden sille, että kaivosalue siistitään yleisen turvallisuuden edellyttämään kuntoon ja sen rakennukset puretaan. Vakuudet tulee asettaa ennen toiminnan käynnistymistä ja niiden riittävyys arvioidaan vuosittain uudelleen.

Liikamaan mielestä on tärkeää, että sekä kiinteistönomistajia että kansalais- ja luonnonsuojelujärjestöjä kuullaan ennen kaivosluvan ja ympäristö- ja vesitalousluvan myöntämistä ja kaavan hyväksymistä kunnassa. 

– Kaivosalaa seuraavissa kansalais­järjestöissä on kovaa osaamista, ja on hyvä että ne pitävät viranomaisia hereillä. Kunnollinen keskustelu on syytä aina käydä ennen lupien myöntämistä, Liikamaa sanoo.

– Tuomioistuimet sitten viime kädessä ratkaisevat, onko prosessi ollut lain mukainen ja onko kaikkia osapuolia kuultu, ja toisaalta, onko päätöksissä tunnistettu kaivostoiminnan kaikki mahdolliset haitat ja annettu niitä koskevat tarvittavat toimintaa rajoittavat lupamääräykset. Kyllä tuomioistuimet kuuntelevat, jos niille esitetään perusteltuja epäilyksiä jostain ongelmasta. 

Katso myös:

Lapin kultaa