Kun lääkärit oppivat pesemään kätensä

Siisteys ja puhtaus ovat ihmisille ja myös monille eläinlajeille ihan evolutiivinen asia. Esimerkiksi jätösten pitäminen lähellä asutusta aiheuttaa meissä ällötyksen tunteen. Siisteys ja puhtaus taas liittyvät mielissämme kunnollisuuteen ja hyvyyteen, ja kulttuureissa ja uskonnoissa on niitä koskevia sääntöjä, kertoo Elina Maaniitty. Hän on Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja Suomen Lääketieteen Historian Seuran puheenjohtaja.

– Ihmiset ovat myös jo varhain ymmärtäneet, että hyvä hygienia on myös terveellistä: esimerkiksi ei ole hyvä viettää aikaa likaisissa tiloissa, jotka luovat hyvät edellytykset loishyönteisten leviämiselle.

Hygieniaan kiinnitettiin huomiota jo varhaisissa antiikin ajan lääketieteellisissä teksteissä. Hygienia-sana tulee muinaiskreikkalaisesta adjektiivista, joka viittaa terveellisyyteen.

– Euroopassa mustan surman aikana tajuttiin, että rotat sitä tautia jotenkin levittävät, vaikka leviämisen mekanismia ei vielä ymmärretty. Siisteyden merkitys kasvoi lääkäreitten teksteissä vuosisatojen mittaan yhä suuremmaksi ja 1600- ja 1700-luvuilla annettiin jo ihan siivousohjeita ja suositeltiin puhdistusaineita, joilla sairaita ja heidän vuodevaatteitaan voitiin pestä.

Hajunpoistoa ja peittelyä

Lääketieteessä oli vallalla miasma-ajatus, jonka mukaan kaikki pahalta haiseva ja tunkkainen aiheuttaa tauteja ja pitää poistaa puhdistamalla. Hajujen poistaminen – tai peittäminen – kuului sen vuoksi hyvään hygieniaan ja sairauksien hoitoon. 

– Potilashuoneissa poltettiin katajanoksia erityisesti täällä pohjolassa. Samoin esimerkiksi laivojen miehistön majoitustiloissa torjuttiin löyhkää savulla – samaan tapaan kuin me torjumme vessassa hajua polttamalla tulitikkuja. Peseminen väkevänhajuisilla aineilla oli sekin laivoilla yleistä, Maaniitty kuvaa.

Lääkärit ja kansanparantajat tekivät hygienian parantamiseksi hyvin samanlaisia asioita. Maaniitty muistuttaa, että menneisyyden tieteellistä ja kansanomaista ajattelua on usein vaikea erottaa toisistaan, koska molemmat ryhmät olivat niin laajoja ja vaihtelevia. 

– Tuohon aikaan ei ollut yhtenäistä tiedeyhteisöä tai kansaa, vaan kokemukset, kulttuuri ja ympäristö ohjasivat yksilöiden ajattelua eri suuntiin. Ja onhan meillä nykyäänkin erilaisia siivousstandardeja kotona, Maaniitty selittää.

– Eikä 1800-luvun alun kansa suinkaan ollut Suomessa tyhjän päällä. He olivat jo pitkään kuulleet lääkäreiltä ja papistolta – ja myös muilta kansanihmisiltä – mikä asia on hyvä ja mikä ei. Lisäksi vauraampien käytettävissä oli lääkärikirjoja ja almanakkojen valistustekstejä.

Ruumiinavauksesta synnytyslaitokselle

Wieniläinen lääkäri Ignaz Semmelweis (1818–1865) oli ensimmäinen, joka havaitsi, että lapsivuodekuolleisuus liittyi huonoon hygieniaan ja joka tutki systemaattisesti asiaa. Hän ei kuitenkaan saanut elinaikanaan laajaa vastakaikua näkemyksilleen.

Hän oli havainnut, että osastolla, jossa synnytyksiä avustivat lääkärit ja lääkäriksi opiskelevat, potilaiden kuolleisuus lapsivuodekuumeeseen oli kaksin- tai kolminkertainen verrattuna osastoon, jossa potilaita hoitivat kätilöt tai kätilöiksi opiskelevat. 

– Semmelweisin läheinen ystävä ja opettaja menehtyi pieneen haavaan, jonka tämä oli saanut opiskelijan veitsestä ruumiinavauksessa, ja sen aiheuttamaan verenmyrkytykseen. Hän huomasi, että oireet olivat samanlaiset kuin lapsivuodekuumeessa, ja päätteli aivan oikein, että suoraan ruumiinavauksesta synnytysosastolle tulleet lääkäriopiskelijat toivat tartunnan terveille äideille, Maaniitty kertoo.

– Hän määräsi opiskelijat pesemään kätensä kloorikalkkiliuoksella ennen jokaista tutkimusta, minkä seurauksena laitoksen potilaskuolleisuus laski alle kymmenesosaan entisestä. Hänkin luonnollisesti edusti aikakautensa ajattelua esimerkiksi siinä, että hänen desinfiointiin käyttämänsä kloori-kalkki­veden tarkoitus oli miasma-periaatteen mukaisesti poistaa kalmanhajua. Eikä hän ymmärtänyt, että myös tilat ja välineet olisi pitänyt desinfioida.

Semmelweis ei myöskään ollut ainoa synnyttävien äitien asialle herännyt lääkäri, sillä lapsivuodekuume oli vakava synnytyksen jälkeinen komplikaatio, joka vaikutti osaltaan siihen, että potilaskuolleisuus julkisissa synnytyslaitoksissa oli jopa 25–30 prosenttia. Eri puolilta on säilynyt runsaasti kirjoituksia, joissa on pohdiskeltu lääkäreiden ja kätilöiden tekemien sisätutkimusten todennäköisesti levittäneen tautia tai tartuntaa. 

Muista poiketen Semmelweis alkoi kuitenkin tutkia asiaa systemaattisesti.

– Hänestä on ymmärrettävästi tehty sankarihahmo, mutta aivan ainutlaatuinen hän ei tuossa ajassa ole. Vaikka bakteriologista vallankumousta ei vielä ollut nähty, lääkärit ympäri maailmaa pohdiskelivat kiivaasti, mikä tauteja aiheuttaa.

Puhtaat valkoiset lakanat

Puhtauden nykyiset tunnusmerkit olivat tuolloin jo vakiintumassa, mikä on hyvin kiinnostavaa myös kulttuurisesti.

– Sairaaloista alettiin 1800-luvun puolivälissä tehdä puhtaan valkoisia. Lakanoiden piti olla puhtaan valkoisia ja myös lääkärien valkotakit viestivät kantajansa puhtaudesta. Tahrattoman puhtauden ajatus näkyy hyvin vahvasti muussakin kuin lääketieteessä, esimerkiksi morsiuspuvun muuttumisessa valkoiseksi.

Bakteerien merkityksen ymmärtäminen muun muassa Pasteurin toimesta vauhditti hygienian vallankumousta.

– Oli hirvittävän paljon virtauksia, jotka yhdistyivät 1800-luvun toisella puoliskolla ja vauhdittivat hygienian asiaa. Britanniassa merkittävät kirjailijat laativat pohjoisen Englannin tehdaskaupunkien työläisten kurjista oloista jatkokertomuksia, joissa kiinnitettiin erityistä huomiota puhtauteen ja siihen, että ihmisillä ei ollut mahdollisuutta sen ylläpitoon, Maaniitty kertoo.

Tällainen varhainen sosiaalityö rakentui jo 1700-luvulla käynnistyneen kansanterveystyön varaan ja nousi lukevan suuren yleisön tietoisuuteen. Ymmärrettiin, että kaikki siisteyden ja muiden elinolosuhteiden parantaminen vaikuttaa tautien esiintyvyyteen ja suojelee tavallaan koko yhteisöä.

Suomalainen lääkäri ja myöhempi synnytysopin professori Josef Pipping­sköld (1825–1892) oli ollut kirjeenvaihdossa Semmelweisin kanssa ja lähti 1860-luvulta alkaen toteuttamaan tämän ajatuksia innokkaasti ja selkeästi aika hyvinkin tuloksin. 

– Hän lähti suoraan tekemään desinfiointikokeiluja erilaisilla aineilla, ja oli hyvin kiinnostunut myös haavanhoidosta ja desinfioinnista yleensä. Pippingsköld rakensi osaamisensa ajan uusimman tutkimuksen varaan, ja oli jo tietoinen Pasteurinkin tutkimuksista. Tärkeätä oli myös, että valtiopäiväedustajana hänellä oli – toisin kuin Semmelweisilla – paljon vaikutusvaltaa yhteiskunnassa ja häntä kuunneltiin.

Hygienian taso nousi Suomessakin 1800-luvun loppupuolelta alkaen todella paljon. 

– Meillä säädettiin autonomian ajan loppuvuosikymmeninä paljon hygieniaan liittyvää lainsäädäntöä. Meillä esimerkiksi kiellettiin todella varhain raakojen lihatuotteiden myynti ulkotoreilla, eli hallinnossa ymmärrettiin jo hygieniaa ja bakteriologiaa ja nähtiin riskit tautien leviämiseen, Maaniitty sanoo.

– Samoihin aikoihin tapahtunut kaupunkien viemäröinnin ja muun hygienia-infrastruktuurin rakentaminen oli vastaava todella tärkeä askel, joka helposti jää sankarilääkäreiden urotekojen varjoon. Muutoksia alkoi tapahtua, kun uudet havainnot tunnustettiin hallinnollisella tasolla ja ne konkretisoituivat rutiineiksi, kaupunkisuunnitteluksi ja politiikaksi.

Antibiootteja ja torjunta-aineita

Antibioottien tulo 1930- ja 1940-luvuilla oli valtavan iso asia, mutta myös hygieniassa mentiin eteenpäin uusien todella tehokkaiden hyönteismyrkkyjen ansiosta. 

– Iso osa loishyönteisten levittämistä taudeista hävitettiin länsimaissa toisen maailmansodan aikana ja sen jälkeen käyttämällä nykytiedon perusteella todella vaarallisia hyönteismyrkkyjä ja puhdistusaineita. Esimerkiksi DDT:n tiedetään tänään aiheuttavan sikiövaurioita ja muita vakavia terveysriskejä sekä rikastuvan luonnon ravintoketjuissa, Maaniitty sanoo.

– Toisaalta myrkyillä oli silloin suuri kansanterveydellinen vaikutus loishyönteisteisten torjunnassa niin armeijoissa kuin pakolais- ja vankileireillä. Esimerkiksi jatkosodassa toteutettu suuri täisota perustui täisaunan ohella myös vahvojen hyönteismyrkkyjen käyttöön.

 Maaniitty kertoo, että kemiallisten aineiden kylvämisvimma rinnastuu kirurgian voittokulun aikanaan synnyttämään uskoon kirurgian kaikkivoipaisuudesta. Sellaisen ajattelun ääripäänä voidaan nähdä 1900-luvulla tehdyt lobotomiat, joiden vahingollisuus huomattiin vasta ajan kanssa.

– Vuosisadan mittaan kehittynyt hygienia oli tepsinyt samalla tavalla niin moneen ongelmaan, että uusiakin myrkkyjä käytettiin ilman sen kummempia rajoitteita – kunnes kohdattiin niiden aiheuttamat allergiat, kemikaalikuorma ja ympäristöhaitat, Maaniitty pohtii.

– Nyt pyritään puhdistamaan paljon luonnonmukaisemmilla välineillä ja aineilla. Se on todella hyvä sekä ihmisten että ympäristön kannalta. Toki samalla lutikat ovat tehneet paluuta koteihin, kun ihmiset matkustavat aikaisempaa enemmän eivätkä torjunta-aineet ole enää niin vahvoja.