Vauhtia metsätöihin!
Suomalainen metsätyö alkoi koneellistua pian toisen maailmansodan jälkeen, ensin hitaasti ja 1950-luvulta alkaen kiihtyvällä vauhdilla. 2000-luvulla metsätöitä ovat vauhdittaneet myös tietojärjestelmät.
Puunhankinnan kaikinpuolinen tehostaminen oli keskeistä pula-ajan Suomessa. Myös puun kaatoa ja kuljetusta metsästä haluttiin tehostaa.
– Lisätehoa tarvittiin, koska jälleenrakennukseen ja sotakorvaustuotteiden valmistukseen tarvittiin ulkomaanvaluuttaa, jota saatiin ainoastaan metsäteollisuudesta. Toki myös metsätyövoimaa – sekä miehiä että hevosia – oli menetetty sodassa paljon, amanuenssi Marko Rikala Suomen Metsämuseo Lustosta kertoo.
Suomessa oli vuonna 1950 kuitenkin vasta kolmisenkymmentä moottorisahaa, sillä valuuttaköyhässä maassa ei annettu tuontilisenssejä ulkomailta tuotaville koneille. Valtaosa puusta kaatui sen vuoksi vielä pitkään justeerilla ja pokasahalla, ja runkoja karsittiin kirveellä pitkälti 1960-luvulle asti.
Talvista työtä maataloustraktoreille
– Metsäkuljetuksissa maataloustraktorit tulivat aluksi hevosten rinnalle ja syrjäyttivät ne pikkuhiljaa. Tiloille oli ostettu traktoreita jo 30-luvulla, ja niille haluttiin löytää työtä myös talvikaudeksi, Rikala kertoo.
Piikkipyöräiset Fordsonit ja kumipyöräiset harmaat Fergusonit siirtyivät luontevasti puunajoon. Yleensä niihin asennettiin metsätöiden ajaksi taka-akselin eteen lisäakseli, jonka pienten telarenkaiden ja isojen takarenkaiden yli kiristettiin kumista valmistettu tela.
– Koko komeutta kutsuttiin puolitelatraktoriksi. Sen avulla pystyttiin liikkumaan maastossa vähän paremmin ja ohjaamaan kulkua vapailla eturenkailla. Jos kärryssä tai reessä oli paljon painoa, puolitelatraktorit saattoivat äkkinäisen käsissä keulia aika herkästi. Lisäksi kumiset telat katkeilivat pakkasessa ja vaikeassa maastossa.
Puolitelatraktoreissa käytettiin 1950-luvulla mekaanisia kuormaimia, joita kutsuttiin yhden valmistajan mukaan ”joutsalaisiksi”.
Konetta käyttämään tarvittiin kuljettajan lisäksi apumies kiinnittämään kuormaimen vaijerin päässä olleita tukkisaksia puihin.
– Apumiehen työ oli raskasta ja vaarallistakin, sillä apumies joutui rämpimään lumessa ja välillä kiipeilemään kuorman liukkaiden puiden päällä, missä puut olivat vaarassa vyöryä ja vierähtää hänen päälleen. Ja jos vinssin vaijeri irtosi puusta, se saattoi iskeä lähellä olijaa kovalla voimalla, Rikala kertoo.
Varhaiset puolitelatraktorit eivät olleet mikään järisyttävä mullistus, vaikka ne pystyivät vetämään enemmän tukkeja kuin hevoset.
– Toki hevosetkin vetivät aika uskomattomia kuormia, mikäli ajoura oli hyvin jäädytetty. Hevoset sinnittelivät puunajossa vielä 60-luvulle asti, mutta sitten ne käytännössä hävisivät metsätöistä. Hevosmetsureita tarvitaan silti edelleenkin saarissa, puistoissa ja muissa erityiskohteissa.
Koneistuminen lähti kunnolla liikkeelle 1950-luvulla, kun konetuonti vapautui sääntelystä. Ensimmäiset varsinaiset metsätraktorit tulivat käyttöön jo 50-luvun loppuvuosina.
Metsissä raatoi sodan jälkeen talvisin jopa 300 000 miestä eli noin 7,5 prosenttia silloisesta väestöstä. Hevosia oli sata tuhatta.
– Se oli se voima, jolla puu sieltä liikkui. Kaikista hevosmiehistä ei tullut traktorinkuljettajia hevosten hiljalleen vähentyessä. Traktoreiden käyttöönottoa itse asiassa vauhditti se, että maaseudulla alkoi hevosten vähentymisen takia olla pulaa hyvistä hevosmiehistä, Rikala sanoo.
– Metsissä sotien jälkeen urakoinut sukupolvi alkoi käydä vanhaksi ja maaseudun nuoret hakeutuivat muihin hommiin. Hakkuumiesten määrät laskivat nopeasti, sillä 1960-luvun lopulla metsureita oli jo reilusti alle 100 000. Uusi metsuri-termi otettiin käyttöön Metsäradio-ohjelman 1967 järjestämän kyselyn perusteella.
Moottorisahat korvaavat lopulta kirveenkin
Moottorisahoilla kaadettiin vuonna 1960 ensimmäistä kertaa enemmän puita kuin käsityövälineillä. Kaadon ja katkonnan kohdalla ne yleistyivät 60-luvulla nopeasti sahojen kehittyessä ja keventyessä. Karsinnassa kirves oli pitempään kätevämpi työväline, sillä vielä vuonna 1966 kaksi kolmasosaa puusta karsittiin kirveellä. Sahojen keventyminen ja teräketjun nopeuden kasvattaminen tekivät lopulta myös moottorisahalla tapahtuvan karsinnan järkeväksi.
Varhaiset moottorisahat olivat tulleet Pohjois-Amerikasta, ja niissä oli sikäläisen puuston järeyden takia pitkät laipat. Joukossa oli myös kahden miehen käytettäviä malleja, jotka jäivät nopeasti pois käytöstä.
– Varhaisten yhden miehen sahojen moottorien iskutilavuus vaihteli sadan kuutiosentin molemmin puolin. Nykyisissä sahoissa sama tai suurempi teho tuotetaan paljon pienemmällä iskutilavuudella, Rikala kertoo.
– Varhaiset mallit olivat isoja ja epäergonomisia, ja saattoivat painaa tankit täynnä jopa 20 kiloa. Monet vanhan polven jätkät pitivät niitä pirun vehkeinä, joilla tervejärkinen mies ei tehnyt mitään.
Painon ja tärinän lisäksi sahojen käyntivarmuus oli heikko ja työturvallisuuskin olematon. Takapotkusuojat ja päälle puettavat turvavarusteet tulivat käyttöön vasta 70-luvulla.
60-luvulla oli jonkun verran kypäriä ja kuulosuojaimia, mutta niitä käytti ehkä joka kymmenes metsuri. Metsissä sahattiin samoissa kamppeissa kuin käsisahoilla. Lisäksi väännettiin myös kättä siitä, kuka suojaimet maksaa.
Juontotraktori jäi lyhytikäiseksi
Vuonna 1963 Valmet esitteli kanadalaista mallia soveltaen kotimaisen juontotraktorin, joka oli esikuviensa mukaisesti suunniteltu hinaamaan kokonaiset rungot metsästä tien varteen. Siinä oli runko-ohjaus eli kääntyvien pyörien sijasta rungon keskellä oli nivel, jonka ansiosta traktori taittuu keskeltä.
– Se ja muut pohjoisamerikkalaisten mallien mukaiset juontotraktorit jäivät kuitenkin vain lyhyeksi 60-luvun ilmiöksi, sillä Suomessa sekä tukkeina että kuitupuuna käytettävä puutavara on perinteisesti tehty valmiiksi jo metsässä. Koneistakin tehtiin sellaisia, että ne soveltuivat valmiiksi mittoihin tehtyjen tukkien kuormaukseen ja kuljetukseen.
Hydrauliikan avulla päästiin eroon apumiehistä kuormauksessa, mikä vaikutti suuresti metsätraktorien yleistymiseen.
– Vain kolme vuotta juontotraktorin julkistamisen jälkeen Valmet esitteli kuormaa kantavan mallin, jossa oli oma kuormatila ja hydraulinen nosturi ja jonka toimintaperiaate oli käytännössä sama kuin nykyään, Rikala kertoo.
– Maatiloilla, missä isännät korjaavat puuta omasta metsästään hankintahakkuuna tai muuten, saatetaan toki edelleenkin käyttää maataloustraktoria ja juontolaitteita. Teollisuudelle menevä puu on sen sijaan jo puolen vuosisadan ajan noudettu metsästä metsäkoneilla.
Monitoimikoneesta harvesteriksi
Kaadosta vastasi 70-luvulle asti mies ja moottorisaha, ja kuljetuksesta metsätraktori. Markkinoille alkoi tulla monitoimikoneita, jotka kehittyivät pikkuhiljaa nykyisen kaltaisiksi harvestereiksi. Sellaisen innovoi ensimmäisenä 1969 ylöjärveläinen metsäteknikko Sakari Pinomäki, joka myös valmisti näitä laitteita yrityksessään.
Ensimmäisen Pinomäen mallin kanssa tarvittiin vielä mies kaatamaan, mutta kone karsi, katkoi ja kasasi. Pari vuotta myöhemmin valmistunut ensimmäinen suomalainen harvesteri PIKA-75 pystyi myös kaatamaan puun itse. Muita suomalaisia harvesterien valmistajia olivat esimerkiksi Valmet, Ponsse ja Lokomo.
– Harvesterit soveltuivat aluksi vain päätehakkuille. 1970- ja 80-lukujen taitteessa alettiin kehittää myös harvennushakkuille sopivia vähän ketterämpiä ja pienempiä koneita. 1980-luvulla harvesterin hakkuupää sijoitettiin kuormaimen päähän, missä se on nykyäänkin, ja nykyisen kaltaiset kuormainharvesterit löivät viimeistään läpi.
Aikoinaan paljon käsityötä teettänyt runkojen kuorinta ei koskaan siirtynyt harvesterille, vaan puutavaraa alettiin ensin käsitellä metsässä tai varastossa erillisillä kuorimakoneilla. Tämä vaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä jo 1960-luvun aikana kuorimattomia tukkeja alettiin siirtää suoraan metsästä sahalle tai sellutehtaalle kuorittaviksi.
Metsätyön kaksi rakennemuutosta
Puunkorjuussa käytettävä harvesteri on säilynyt viimeiset 40 vuotta perusajatukseltaan samanlaisena.
– Harvesteri kaataa, karsii ja katkoo, ja nykyään myös ruiskuttaa kantoon juurikäävän torjunta-aineet, mittaa ja tekee kaikkea muutakin. Erillinen ajokone eli metsätraktori hoitaa tukkien kuljetuksen tien varteen, Rikala tiivistää.
Harvesterin ja metsätraktorin korjuuketju on sittemmin kehittynyt toiminnoilla, joissa hyödynnetään uusia teknologioita, kuten mobiiliverkkoa ja paikannusta, sekä niiden varassa olevia reaaliaikaisia yhteyksiä tietokantoihin.
– On sanottu, että suomalaisessa puunkorjuussa on kohdattu kaksi isoa rakennemuutosta. Ensimmäinen oli tietenkin metsätyön koneellistuminen ja toinen oli tietotekniikan tai digitalisaation tulo metsään.
Puut mitattiin vielä 1980-luvulla käsin metsäautotien varren pinoista tai jopa pystymittana vielä pystyssä olevista puista. Mittaus saatiin tuotua hakkuukoneisiin mittausautomatiikan ja mikrotietokoneiden kehityksen myötä 90-lukuun mennessä.
– Lopulta se saatiin niin tarkaksi, että pystyttiin toimimaan pelkästään sen varassa. Siitä alkaen kaikki puutavara on mitattu suoraan hakkuukoneella. Muutenkin aina, kun on tullut uusia mahdollisuuksia antava teknologia, sitä on sovellettu.
Suomessa oli vuonna 1950 vain kolmisenkymmentä moottorisahaa. 70 vuotta myöhemmin metsätyössä hyödynnetään uusia teknologioita, kuten mobiiliverkkoa ja paikannusta, sekä niiden varassa toimivia reaaliaikaisia yhteyksiä tietokantoihin.
Paikkatietojärjestelmien käyttöönotto oli iso askel digitalisaatiossa. Kun paikkatieto saatiin 90-luvulla tarpeeksi tarkkana, sitä alettiin hyödyntää voimakkaasti. Nyt metsätyökoneelle saadaan suoraan järjestelmästä tieto leimikoista ja sijainnista.
– Metsäkoneurakoitsijan työntekijä näkee suoraan näytöltään, missä ovat leimikot, kuinka paljon ja mitä puutavaralajia kaadetaan ja kuinka pitkää tukkia niistä tehdään.
Digitalisaatio delegoi päätöksiä koneen kuljettajalle, mutta se auttaa myös vastaamaan urakoitsijoihin kohdistuviin kasvaviin suojeluvaatimuksiin.
– Kuljettajan pitää ottaa huomioon luontoarvot ja arat luontokohteet. Hän joutuu toimimaan varsin omatoimisesti ja tekemään niihin liittyviä päätöksiä ihan eri tavalla kuin ennen. Hänen pitää osata jopa suunnitella vähän sitä leimikkoa ja hahmottaa sitä. Vastuuta on siirtynyt aika paljon metsäfirmoilta urakoitsijoille ja kuljettajille, Rikala pohtii.
– Konekuskin pitää osata aika monta asiaa. On reaaliaikaisen tiedonsiirron ansiota, että hän voi olla metsässä yksinään tulkitsemassa hänelle annettua karttaa.