Vesihuollon vuosisadat

Suomeen alettiin toden teolla rakentaa vesilaitoksia 1870-luvulla, ensin isoimpiin kaupunkeihin. Maaseudun ensimmäinen vesijohto rakennettiin kuitenkin jo 1872 Ilmajoelle.

– Meille oli tihkunut tietoja keski- ja länsieurooppalaisista suurkaupungeista, joissa puhkesi huonon vesihuollon takia kolera- ja lavantautiepidemioita ja joissa viimeistään 1800-luvun puolivälissä ymmärrettiin, että koleraepidemiat johtuivat saastuneista kaivoista, vesihuollon historiaa laajasti tutkinut Tampereen yliopiston dosentti ja tietokirjailija Tapio Katko kertoo. 

Näistä maista kopioitui Ruotsin kautta Suomeen myös vesihuoltoon velvoittavaa lainsäädäntöä, josta tärkeimmät olivat vuoden 1879 terveysasetus sekä vuoden 1875 kunnallislaki.

– Ensin vesihuollon järjestelmiä rakensivat isommat ja sitten myös pienemmät kaupungit, jotka alkoivat rakentaa vaihtelevalla aikataululla myös viemärilaitoksia. Niitä ei tuolloin välttämättä vielä tunnettu sillä nimellä.

Lyijyputkia ja toiminnan ulkoistuksia

Mielenkiintoinen fakta on, että Helsingissä kiellettiin lyijyputkien käyttö vesihuollossa jo vuonna 1880. Se ei kuitenkaan johtunut lyijyn myrkyllisyydestä vaan siitä, että tehdyissä kokeissa lyijyputkien todettiin syöpyvän pilalle maamme varsin happamissa vesissä. 

– Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa, joiden maaperässä on runsaasti kalkkia, lyijyputket sen sijaan levisivät laajaan käyttöön. Niiden käytön on havaittu olevan vaarallista erityisesti lasten terveydelle.

Toinen yllättävä tieto on, että Helsingin vesihuolto oli alussa ulkoistettu yksityiselle saksalaiselle yritykselle. Vesilaitos kuitenkin lunastettiin kaupungille pian sen jälkeen, kun uusi kunnallislaki mahdollisti kaupungille tällaisen toiminnan. 

Valtaosa isojen kaupunkien vesi- ja viemärilaitoksista aloitti jo ennen maan itsenäistymistä, vaikka esimerkiksi Kokkolassa viemärilaitos avattiin vasta 1923 ja Porissa vesilaitos niinkin myöhään kuin 1934.

Mistä saataisiin raakavettä?

Puolet laitoksista käytti pohjavettä toisen puolen turvautuessa pintaveteen. Kaupunkien ja veden käytön kasvaessa monissa pohjavettä käyttäneissä kunnissa jouduttiin ottamaan ja käsittelemään pintavettä – ja 1970-luvulle tultaessa tekemään pintavesistä tekopohjavettä.

Vedenhankinnassa oli alkuvuosikymmeninä olennaista myös sammutusveden saanti palokunnille, jotka huolehtivat puukaupunkien paloturvallisuudesta. Monissa kaupungeissa toiminnan käynnisti ensin palokunta ja vesi- ja viemärilaitos seurasivat perässä.

– Raakavesilähde näyttää herättäneen alusta asti suuria intohimoja. Alan lehdistössä käytiin 1910-luvulla verissä päin keskusteluja, jotka olisivat nykymaailmassa johtaneet automaattisesti lakitupaan, Katko kertoo.

– Tampereellakin pohdittiin, valitaanko pintavesi vai pohjavesi, ja oltiin jo hankittu putkia pohjaveden ottoa varten. Viimeisellä hetkellä kuitenkin päädyttiin pintaveteen. Se debatti on jatkunut ja jatkuu edelleen.

Ongelmana metsäteollisuuden jätevedet 

Ruotsissa paperi- ja sellutehtaat sijaitsevat pääosin meren rannalla, mutta Suomessa ne toimivat sisämaassa lähellä metsävaroja. Sen takia sisävesien pilaantuminen oli täällä suhteessa isompi asia ja metsäteollisuuden aiheuttamat ongelmat vesistöille alkoivat näkyä viimeistään 1960-luvulla. 

Metsäteollisuus harasi kuitenkin viimeiseen saakka sitä vastaan, että joutuisi ulkoisesti puhdistamaan jätevesiään. Se haittasi monessa kaupungissa pintavesien käyttöä vesilaitosten raakavesilähteenä.

– Kyllähän teollisuus kehitteli sisäisiä prosessejaan jo 1950- ja 1960-luvuilla, mutta otti kielteisen kannan ulkoiseen jäteveden puhdistukseen väittäen, ilman päteviä todisteita, sitä liian kalliiksi. Metsäteollisuus oli poliittisesti niin vahva, että se pystyi pitkään sanelemaan nämä asiat, Katko kertoo.

– Se vääntö päättyi Päijänne-tunnelin valmistumiseen 1982, minkä seurauksena paperiteollisuuden jätevedet uhkasivat nyt myös pääkaupunkiseudun talousveden laatua. Helsingin vesilaitos liittyi Päijänne-kansanliikkeeseen, joka painosti metsäteollisuutta puhdistamaan jätevetensä. Sitä kautta metsäteollisuus käänsi vuoden 1984 tienoilla kantansa jäteveden ulkoiseen puhdistukseen suurin piirtein yhdessä yössä.

Metsäteollisuuden puhdistamattomat jätevedet sisältävät käytännössä vain happea kuluttavaa orgaanista BHK-kuormitusta. Yhdyskuntien jätevesissä on BHK:n lisäksi ravinteita, lähinnä vesistöjä rehevöittävää fosforia. 

– Ne olisi ollut puhdistusteknisesti ja taloudellisesti järkevää puhdistaa yhdessä, mutta valitettavasti se ei ole metsäteollisuuden vastustuksen vuoksi onnistunut kuin harvoissa tapauksissa.

Vesilaki muutti puhdistamisen pakolliseksi

Kunnalliset vedet puhdistuivat nekin hitaasti. Taajamien jätevesien viemäröinti tarkoitti 1900-luvun alussa vain sitä, että jätevesi johdettiin jokeen alajuoksulla asuvien riesaksi tai sitten viereiseen järveen tai merenlahteen. 

– Kun kaupungit kasvoivat, niiden lähivesien tilanne alkoi pahentua. Muutamat kaupungit rakensivat puhdistamoja vapaaehtoisesti. Ensimmäiset niistä rakennettiin jo 1910 Lahteen ja Helsingin Alppilaan. Silti kunnallisten vesien puhdistus oli aika pientä vuoteen 1962 asti, jolloin voimaan tullut vesilaki pakotti hakemaan purkulupia, Katko kertoo.

– Niihin tuli nopeasti vaatimuksia puhdistaa jätevesiä ja teknologian kehittymisen myötä vaatimukset myös kiristyivät asteittain. Viranomaiset myös valvoivat, että puhdistamolla pysyttiin annettujen raja-arvojen sisällä.

Kunnallisten jätevesien kannalta vuoden 1974 jätevesimaksulaki oli kansainvälisestikin ainutlaatuinen edistysaskel. 

– Vaikka se yli kaksinkertaisti useimpien vedenkäyttäjien vesilaskun, juuri kukaan ei valittanut siitä, koska kaikki näkivät, että vesistöt ovat huonossa kunnossa ja ne on pakko puhdistaa, Katko sanoo.

– Ruotsissa ja Yhdysvalloissa rakennettiin ensimmäiset puhdistamot 80-prosenttisesti valtion lahjarahalla. Suomessa käyttäjät maksoivat itse lähes kaiken, mikä osaltaan vähensi asukaskohtaista vedenkäyttöä.

Ensimmäiset jätevedenpuhdistamot olivat mekaanis-biologisia sepelisuodattimia. Ne korvasi 1950-luvulta alkaen aktiivilieteprosessi, jossa puhdistuksesta vastasivat jätevesialtaassa elävät mikrobit. Jo 1960-luvulla alettiin kokeilla kemiallista saostusta biologisen rinnalla, Katko kertoo.

– Rinnakkaissaostuksesta saatiin hyviä tuloksia ja siitä tuli meillä päämenetelmä. Myöhemmin puhdistustehoa kasvatettiin tapauskohtaisesti erilaisilla jälkipuhdistusprosesseilla ja puhdistustehot ovat nykyisin todella korkeita, BHK:n ja fosforin osalta pääsääntöisesti yli 95 prosentin luokkaa.

Katko muistuttaa, että isojen asutuskeskusten väestöpohjalla prosentinkin ero puhdistustuloksessa voi olla vesistön kannalta merkittävä asia. 

– Toisaalta on pohdittava, missä raja menee suhteessa muuhun vesistöön tulevaan ulkoiseen ja sisäiseen kuormitukseen. Tälläkin hetkellä maailmalla 80 prosenttia jätevesistä jää ilman minkäännäköistä puhdistusta.

Suomessa käsitellään sen sijaan jopa haja-asetusalueilta tulevat jätevedet. 

– Surullisen kuuluisa jätevesilaki oli alun alkaen epärealistinen, sillä maaseudun pysyvästä asutuksesta vain noin 15 prosenttia sijaitsee vesistöjen tai pohjavesialueiden välittömässä läheisyydessä. 

Suuri ei välttämättä ole kaunista

Soilta, metsistä ja pelloilta vesistöihin valuva hajakuormitus on erillinen ongelma, joka vaikuttaa vahvasti vesistöjen tilaan. Yhdyskuntien ja teollisuuden jätevedet on sen sijaan saatu suurin piirtein kontrolliin. Siellä haasteena on kaupunkien kasvu, viemäröityjen alueiden laajentaminen paineviemäriteknologian käyttöönoton myötä sekä järjestelmien yletön keskittäminen.

– Olen tutkijana pitemmän aikaa kyseenalaistanut, onko järkevää tehdä ylisuuria järjestelmiä ja rakentaa niitä varten uusia ja kalliita jättipuhdistamoja. Esimerkiksi käy Kalajokilaakso, jossa kourallinen pienempiä puhdistamoja korvattiin yhdellä isolla laitoksella ja rakennettiin 120 kilometrin laajuinen viemäriverkosto, Katko sanoo.

– Mielestäni se on liian riskialtista erilaisten vikatilanteiden varalta. On myytti, että suuri laitos olisi aina se paras vaihtoehto. Kannattaisi huolella laskea, millaisia säästöjä ja hyötyjä sellaisen rakentamisella ja käytöllä saadaan.

Uusia haasteita tuo verkostojen vanhenemisesta johtuva uudistamistarve, mikä todennäköisesti nostaa lähivuosina merkittävästi vesimaksuja. Ikääntyvän infran ja ikääntyvien verkostojen ongelma koskee kaikkia kehittyneitä maita, Katko muistuttaa. 

– Jo nyt ongelmana ovat ohivuodot ja vesien imeytyminen maasta viemäriverkostoihin sekä lisääntyvät hulevedet sadannan kasvun myötä. Onneksi kaupunkimme on rakennettu ja viemäröity niin myöhään, että viemäri- ja sadevedet on yleensä erillisviemäröity, mitä ratkaisua sovellettiin pääsääntöisesti 1950-luvulta alkaen. Ainoastaan vanhojen kaupunkien keskustoissa on yhteisviemäröinti, jonka seurauksena kaatosade ja lumien äkillinen sulaminen saattaa aiheuttaa tulvan jätevedenpuhdistamolla. 

Kirjallisuutta: 

• Katko T.S. 2013. Hanaa! Suomen vesihuolto: kehitys ja yhteiskunnallinen merkitys. Suomen Vesilaitosyhdistys ry. 501 s.
• Katko et al. 2025. Dispelling Myths about Water Services. IWA Publishing, London.