Kolme samanlaista, erilaista biologinaista

Inka Lipastia, Emma-Sofia Pippuria ja Roosa Honkasta yhdistää kaksi asiaa: ystävyys ja yhteinen koulutus. Opiskelun merkeissä tavanneet naiset ovat kuitenkin valinneet ammatillisesti omannäköisensä tiet.

Reilut 10 vuotta sitten ilmassa väreili odotuksen tunne. Emma-Sofia Pippuri, Inka Lipasti ja Roosa Honkanen olivat juuri aloittaneet biologian opinnot Joensuun yliopistossa. Honkasen alavalintaa heijasteli lukioaikana herännyt kiinnostus ihmisbiologiaa ja sairauksia kohtaan, kun taas Lipastin ja Pippurin mielenkiinto kohdistui ekologian puolelle. Kukaan naisista ei kuitenkaan vielä tiennyt, mikä tulevaisuuden ammatti voisi tarkalleen olla.

– Sitä lähti opiskelemaan sitä, mikä kiinnosti, eikä sitä silloin ajatellut sen enempää, Lipasti kiteyttää kaikkien puolesta.

Kuvassa vasemmalta oikealle Inka Lipasti, Emma-Sofia Pippuri ja Roosa Honkanen.

Alussa tutkijan ura oli kaikille potentiaalinen vaihtoehto. Toistaiseksi vain Honkanen on kuitenkin kokeillut tätä tietä. Joensuussa aloitettujen opintojen jälkeen Honkanen suoritti maisterin tutkinnon Helsingin yliopiston kansainvälisessä neurotieteiden maisteriohjelmassa. Tämän jälkeen hän työskenteli jo graduvaiheessa aloitetun tutkimuksen parissa vielä puoli vuotta ennen kuin jäi äitiyslomalle. Äitiysloma tuli hyvään väliin, sillä työ oli alkanut tuntua Honkasesta suorittamiselta.

– Työympäristö oli hieno ja työyhteisö inspiroiva, mutta en saanut tekemisestä enää samanlaista tyydytystä kuin aluksi. Oma työ tuntui isossa mittakaavassa pieneltä ja hidastempoiselta, Honkanen sanoo.

Työtä itseä varten

Roosa Honkasen  päässä alkoivat kypsyä uudet ajatukset. Vanhempien pyörittämälle luomulammastilalle ei ollut jatkajaa ja Honkanen koki orastavaa kiinnostusta yrittäjyyttä kohtaan. Lopulta hän päätti, että tutkijan hommat saivat jäädä. Nyt Honkanen kouluttautuu agrologiksi ja tekee töitä vanhempiensa tilalla. sukupolvenvaihdos on edessä muutaman vuoden päästä.

Honkasesta tuntuu, että otettu suunta on oikea.

– Maanviljelijänä koen tekeväni työtä vain itseäni ja perhettäni varten. Jos olisin jatkanut tutkijana, olisin tehnyt sen siksi, että se olisi ollut ulkoapäin katsottuna hienoa. En kuitenkaan kadu, että kävin kokeilemassa. Menin sen hetkisen paloni mukaan ja olen ylpeä siitä mitä tein.

– Lisäksi tajusin, etten halua elää erillistä työ- ja arkielämää. Maatilalla pystyn yhdistämään nämä kaksi, mikä on myös huono puoli. Vapaalle ei voi vaihtaa tuosta vaan, sillä eläimet on hoidettava joka päivä.

Lampolassa elämää eletään vuodenaikojen ja eri tuotanto­vaiheiden mukaan. Pian alkamassa oleva karitsointi on vuoden kiireistä aikaa. Luomutilalla eläinmäärä pidetään maltillisena, sillä eläimillä on oltava riittävästi tilaa.

Pääasiassa jalostuslampolana toimivan tilan karitsoista osa menee lihaksi. Honkasen mukaan lähellä tuotettu ruoka kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän.

– Vihreät arvot ovat selkeästi nousussa, hän sanoo.

Vaikka agrologin opinnot antavat tällä hetkellä käytännön työhön eniten, Honkanen sanoo, ettei yliopistotutkinto ole mennyt hukkaan.

– Uskon siitä olevan hyötyä, paitsi oman tilan, myös koko maaseudun kehittämisessä.

Vaihto avasi silmät

Inka Lipastilla tutkijavaihtoehto karsiutui lopullisesti pois vaihtovuoden jälkeen. Jo toisena opiskeluvuotena Lipastista oli alkanut tuntua, ettei tutkijakentältä välttämättä löydy omaa juttua. Hän päätti aloittaa pedagogiset opinnot. Tutkijan ovi pysyi kuitenkin vielä auki.

– Käänteentekevä hetki oli vaihto Norjassa Tromssan yliopistossa. Siellä sain kaiken, mistä olin unelmoinut. Pääsin tekemään meribiologian opintoja ja gradua kansainväliseen yhteisöön sekä kesätöihin Huippuvuorille, luettelee Lipasti.

Huippuvuorilla Lipasti työskenteli maastossa yhdessä muun tutkimusryhmän kanssa. Kuukauden ajan hän kulki kivääri selässä, sillä ulkona liikkuessa vaarana oli törmätä jääkarhuihin.

– Unelmien toteutumisesta huolimatta tuntui, että etenkin gradussa töitä teki hyvin yksin ja pitkään saman, pienen asian parissa. Tutkijan työhön olisi kuulunut myös rahoitusten hakeminen ja muille oman työn tärkey­den perusteleminen, mikä alkoi tuntua pidemmän päälle raskaalta.

Työllään Lipasti toivoo pystyvänsä istuttamaan oppilaisiin elinikäisen oppimisen siemenen.

Kun Lipastin silmät avautuivat tutkijan työn realiteeteille, hän alkoi lämmetä biologian ja maantiedon opettajan työlle yhä enemmän. Nyt nainen viihtyy kyseisten aineiden opettajana Kymenlaaksossa.

Biologian ja maantiedon lisäksi Lipastia kiinnostavat nykyisin opetuksen kehittäminen ja etenkin arvioinnin näkyväksi tuominen sekä sen monipuolistaminen. Arvioinnin kriteerien avaaminen oppilaille onkin tuottanut hänelle tänä lukukautena paljon ylimääräistä työtä.

Opetustyötä suunniteltaessa Lipastin mukaan suurta etua on rohkeudesta.

– Omaa työtä kehittäessä vain kokeilemalla oppii uutta, hän toteaa.

Työllään Lipasti toivoo pystyvänsä istuttamaan oppilaisiin elinikäisen oppimisen siemenen.

– Olisi hienoa, että heillä heräisi ja säilyisi kiinnostus ja innostus asioihin. On oltava kuitenkin varovainen, ettei tyrkytä omaa ajatusmaailmaansa liikaa.

Ympäristökasvatuksella kohti läheisempää luontosuhdetta

Emma-Sofia Pippurin kohdalla tutkijan työ ole ei ole vielä poissuljettu. Tähän mennessä hän on kuitenkin kokenut intressiensä olevan enemmän toisaalla. Saksassa vietetyn vaihtovuoden jälkeen Pippuri löysi oman tiensä ympäristötieteiden, -politiikan ja -kasvatuksen parista. Nykyiseen työhönsä vesiensuojeluyhdistyksen projektityöntekijänä hän päätyi harjoittelun kautta.

Viimeiset pari vuotta Pippurin on työllistänyt yhdistyksen kansainvälinen Taide ja Ympäristö -ympäristökasvatushanke. Hankkeen päätavoitteena on ollut tutustuttaa päiväkotien lapsia ja koulujen oppilaita lähiympäristöönsä ja näin vahvistaa heidän luontosuhdettaan. Apuna on käytetty taidetta.

– Kävimme esimerkiksi yhden alakoulun oppilaiden kanssa läheisellä järvellä kalastamassa, nuottaamassa ja tutkimassa pohjaeläimiä oppiaksemme ravintoverkon koostumusta. Tämän jälkeen oppilaat tekivät ravinto­verkosta oppimansa perusteella pahvilaatikkodioraamoja, Pippuri kertoo yhdestä tempauksista.

Ympäristökasvatuksessa kantavana ajatuksena on oppia juuri käytännön tekemisen, näkemisen ja kokemisen kautta.

Roosa Honkanen (vas.), Inka Lipasti ja Emma-Sofia Pippuri

– Ympäristö on meille hirveän iso hyvinvoinnin lähde. Tämän vuoksi on tärkeää, että siihen syntyy suhde, jotta meille tulisi luontainen halu pitää siitä huolta, hän sanoo.

Pippurin mukaan ympäristökasvatuksen avulla voidaan vaikuttaa kaiken ikäisiin ihmisiin, mutta hän itse työskentelee mieluiten lasten ja nuorten parissa.

– Haluan vaikuttaa ruohonjuuritasolla, jotta lapset ja nuoret tekisivät tulevaisuudessa fiksumpia päätöksiä. On myös äärimmäisen tärkeää korostaa, että heillä on oma ääni. Parhaimmillaan heille syntyy aikuisuuteen asti kanta­va usko siihen, että he pystyvät vaikuttamaan asioihin.

Pippurille pienessä yhdistyksessä työskentely on ollut antoisaa. Asioita on päässyt tekemään itsenäisesti ja monipuolisesti, minkä vuoksi muun muassa hankeosaaminen on kehittynyt nopeasti.

Luonnon- ja yhteiskuntatieteiden opiskelu on antanut puolestaan kyvyn katsella asioita laajemmasta perspektiivistä.

– Esimerkiksi veden ongelmat eivät ole vain siinä olevan eliöstön ongelmia, vaan kyse on myös siitä, kuinka paljon ja millaista vettä tulevaisuudessa riittää käytettäväksemme.

Ystävyys pysyy

Kymmenen vuoden aikana tehdyt valinnat ovat vieneet ensimmäisenä opiskelupäivänä samaan ruokapöytään istuneet Pippurin, Lipastin ja Honkasen välillä hyvinkin eri suuntiin. Matkan varrella sekä asuinpaikkakunnat että elämäntilanteet ovat muuttuneet, mutta ystävyyttä naiset eivät ole kuopanneet.

– Meitä on yhdistänyt alusta saakka tietynlainen samankaltaisuus, samanlaiset arvot ja huumori. Nämä asiat pitävät meitä varmasti edelleen yhdessä, naiset pohtivat.

– Joskus on mennyt pitkiäkin aikoja, että emme ole juuri nähneet. Emme ole kuitenkaan kokeneet tarvetta pitää pakonomaista yhteyttä, vaan jokaisella on ollut myös omat juttunsa ja se on varmasti osittain ollut tämän meidän ”juttumme” suola. Välillä riittää, että tietää toisen olevan olemassa.

Tällä hetkellä naiset ehtivät nähdä toisiaan kerran kaksi parissa kuukaudessa. Silloin työasiat käydään läpi. Pääasiassa kuitenkin puhutaan ihan kaikesta muusta.

Lataa artikkeli

  • Tämä artikkeli (pdf)