1700-luvun luontosuhdetta etsimässä

Valtaisa suosio tuli ainakin kirjailijalle täytenä yllätyksenä, sillä sen aihetta ei voi pitää erityisen kaupallisena. Kirjassa seurataan Helsingin luonnontieteellisessä museossa säilytettävän stellerinmerilehmän luurangon tarinaa: lajin löytymistä elossa ja nimeämistä tieteelle 1741 sekä sen nopeaa sukupuuttoa. Kirja kuvaa myös yhden luurangon löytymistä 1800-luvun Alaskassa ja sen päätymistä Beringinsalmelta Helsinkiin ja lopulta museoesineeksi. Kaikkia merilehmän vaiheita katsotaan sen kohtaloihin vaikuttaneiden ja osallistuneiden ihmisten silmin. 

Samalla kirja tutkii lajikatoa, ihmisen luontosuhdetta ja luonnontieteiden historiaa äärimmäisen kiinnostavasti ja koskettavasti. Lukijalle tarjotaan valtavasti tietoa – raskassoutuisuutta ja päälle liimattua oppikirjamaisuutta kuitenkin välttäen.

– Halusin ennen kaikkea kirjoittaa hyvän ja kielellisesti ansiokkaan romaanin. En halunnut tehdä tietokirjaa enkä tendenssiromaania eikä minulla ollut mitään valmista viestiä lukijoille, Turpeinen linjaa.

– Tahdoin tutkia ja ymmärtää, miten yksi sukupuutto oli tapahtunut ja miten tämän eläimen katoaminen vaikutti maailmaan.

Sukupuutoista puhutaan aika teknisesti, hän muistuttaa, vaikka aihe herättää paljon ja vaikeita tunteita. 

– Ajattelin, että ehkä kaunokirjallisuus voisi olla aika hyvä väline siitä kertomiseen, sillä sen avulla voi yhteen erityiseen asiaan keskittymällä puhua isoista asioista. Tutustumalla läheisesti yhteen sukupuuttoon kuolleeseen lajiin on mahdollista pysähtyä tämän valtavan aiheen äärelle, Turpeinen pohtii.

– En myöskään halunnut terapoida nykyihmisen ympäristöahdistusta, vaan pidin omat tunteeni sivussa ja kirjoitin kirjani tieteellisen etäisyyden päästä. Lukijat saavat sen kanssa kokea mitä ikinä he sen ääressä sitten kokevatkin.

Monta syytä kirjoittaa

Luonnontiede ja luonnonsuojelu olivat läsnä Turpeisen lapsuudenkodin arjessa, sillä hänen äitinsä työskenteli Helsingin kaupungin ympäristökeskuksen viestinnässä.

– Olin itsekin aina todella kiinnostunut luonnontieteistä ja päätös lähteä opiskelemaan kirjallisuutta luonnontieteen sijasta ei ollut helppo. Nyt olen palannut alkuruutuun, sillä tutkin väitöskirjassani luonnontieteiden vaikutusta kirjallisuuteen.

Kirjailijalla on montakin vastausta kysymykseen, miksi tämä teos on syntynyt.

– Väitöskirjatyön myötä olen innostunut tieteen- ja aatehistoriasta, joka avaa todella kiinnostavia näkökulmia siihen, miksi maailmamme on tämän näköinen kuin se nyt on – eli vaikka meillä on kaikki mahdollinen tieto siitä, mitä tapahtuu, toimimme silti kuin tuota tietoa ei olisi.

Turpeinen ei halua kuitenkaan uskoa, että ihminen tuhoaisi luontoa vain välinpitämättömyyttään ja pahuuttaan, ja aatehistoriasta hän löysi työkaluja ymmärtää, miksi luontosuhteemme on tällainen.

– Tutkimuskirjoittaminen on aika raskas kirjoittamisen muoto ja romaanin kirjoittaminen tarjosi mahdollisuuden katsoa samoja asioita erilaisista näkökulmista ja eri tavoilla.

Aihe löytyi museosta

Luontokato ja tieteenhistoria olivat valtavia teemoja, joiden äärelle pääsyyn Turpeisella oli henkilökohtainen tarve. Mutta miten päästä kiinni niihin, oli hänelle iso ja täysin auki oleva kysymys. Vastaus löytyi Helsingin Luonnontieteellisestä museosta, jossa hän kävi katsomassa Jussi Heikkilän taidenäyttelyä, jossa teokset oli piilotettu museon kokoelmien sekaan. Se pakotti miettimään, oliko jokin näyttelyesine taidetta vai luonnontieteellinen näyte. 

– Päädyin luustonäyttelyyn ja satuin lukemaan stellerinmerilehmän luurangon edessä olleen lappusen, jossa kerrottiin, että laji kuoli sukupuuttoon 27 vuotta sen jälkeen kun se kuvattiin tieteelle ja että näitä luurankoja on maailmassa vain pari.

Kirjailijan mielenkiinto heräsi. Mistä tässä oli kysymys? Miksi se kuoli sukupuuttoon näin lyhyessä ajassa ja miksi tällainen suunnattoman arvokas näyte on täällä Suomessa?

– Halusin tietää, mitä tässä on tapahtunut. Lainasin saman tien kansalliskirjastosta eläimen löytäneen ja nimenneen Georg Wilhelm Stellerin päiväkirjat ja nopeasti tajusin, että tässähän on se eläin ja olento, joka kautta päästään tavallaan näiden molempien teemojen – tieteenhistorian ja luontokadon – äärelle, Turpeinen muistelee.

– En yhtään tiennyt, mihin olin lähdössä. En tiennyt aiheesta mitään ja sen vuoksi siitä tuli seitsemän vuoden mittainen tutkimusmatka.

Aineistoa kertyi valtavasti ja oli työlästä valita, mitä siitä kertoo ja miten. 

– Kirjoitin romaanista monta hirveän huonoa versiota ennen kuin keksin, miten se tehdään. Aloin kuvitella jokaista kerrottavaa asiaa jonkinlaisena kohtauksena, joka on jossain tilassa ja paikassa ja ajassa. Sitten yhtäkkiä kaikki tieto alkoi lomittua kauniisti tarinaan. Niistä tuli pieniä vinjettejä, joita sitten kokosin yhteen. 

Henkilöiden kautta 1700- ja 1800-lukujen ajatteluun

Vaikka Turpeinen pyrki pitämään merkittävimmät tapahtumat todellisina, kaikki se, miten kirjan henkilöt toimivat ja mitä he kuvittelevat, on hänen tuottamaansa.

– Aihetta kuin aihetta tutkimalla löytyy uskomattomia ja mahtavia ihmisiä ja tarinoita. Joskus heistä on vain hajanaisia mainintoja ja joskus taas tallella on vuosikausien päivittäinen kirjeenvaihto, Turpeinen kertoo.

– Yritin aina kuvitella henkilöitäni olemassa olevaa tietoa vasten. Silloin kun oli luotava juonelle välttämättömiä sivuhenkilöitä, joista ei ollut tietoa, perehdyin heidän kohdallaan muiden samassa asemassa olleisiin henkilöihin.

Turpeista kiinnosti erityisesti kirjan henkilöiden suhde luontoon. 1700- ja 1800-luvuilla ei ollut käsitystä siitä, että laji voisi kadota tai että luonto olisi haavoittuvainen tai edes muuttuvainen. Ja millaiselta on tuntunut vaikka kohdata uusi laji?

– Stellerin päiväkirja tuntui aluksi oudolta, kunnes ymmärsin, että hänelle luonto oli vielä haavoittumaton ja pysyvä. Että hän voi tehdä sille ihan mitä vaan.

1800-luvun Alaskassa Venäjän imperiumi tuhosi turkisten metsästyksellä saukkokannat. Se aiheutti ekokatastrofin, jonka seurauksena myös Venäjän imperiumi Alaskassa tavallaan tuhosi itse itsensä. Lopulta alue myytiin halvalla amerikkalaisille.

– Ihminen ei aiheuttanut isoa hävitystä ilkeyttään, vaan koska luonnon suojeleminen ei mahtunut heidän ajatteluunsa. Oli lohdullista havaita, että kaikki romaanin henkilöt kuvittelivat tekevänsä hyvää ja pyrkivät hyvään sillä tiedolla, mikä heillä oli. Ja koska tieto ja käsitys olivat niin vajavaisia, he päätyivät tekemään tosi kauheita asioita.

Tarina paisui ja piteni

Turpeinen ei kirjan alkuosia kirjoittaessaan vielä tiennyt, miten tarina päättyisi.

– Kirjoitin aina siihen asti, kun minulta loppui tieto siitä, mitä nyt tapahtuu. Sitten tutkin lisää. Romaanin piti alun perin päättyä merilehmän luurangon lähettämiseen Alaskasta Helsinkiin, mutta halusinkin vielä tehdä pienen epilogin merilehmän vaiheista täällä Helsingissä. Erehdyin tekemään museon henkilökunnan kanssa joitakin haastatteluja ja sieltä löytyi niin kiinnostavia asioita, että soitin heti ensimmäisen haastattelupäivän jälkeen kustantamolle, Turpeinen muistelee. 

– Pyysin siirtämään kirjan julkaisua vuodella, koska siihen tulee yksi osa lisää. Ihanasti he luottivat minuun ja sanoivat, että se sopi heille. Sillä tavalla sain mukaan monia aatehistorialliselta kannalta äärimmäisen tärkeitä henkilöitä. Kun törmää tällaisiin todellisiin tarinoihin, niin eihän niitä voi vastustaa.

Kirja valmistui viime kesänä, minkä jälkeen Turpeisen työpöydän on täyttänyt kesken jäänyt väitöskirja. 

– Oli hyvä, että en jäänyt tällaisen ison hankkeen jälkeen tyhjän päälle. Väitöskirjan tekeminen on sopiva välityö ennen siirtymistä seuraavaan  romaaniin. Tieteenhistoria on siitä ihanaa, että merilehmä ei todellakaan ole ainoa ihmeellinen anekdootti, jota haluaisin selvitellä lisää. Niitä on ihan hirveä liuta.