Tutkijat vaativat luontolakia elonkirjon suojelemiseksi 

Luontokadon merkitys on jo pitkään ymmärretty tieteen ja tutkimuksen piirissä. Tieto ei kuitenkaan ole muuttanut riittävästi yhteiskuntien toimintaa. Strategisen tutkimuksen neuvoston rahoittamassa BIODIFUL-tutkimushankkeessa haetaan nyt tietä kohti elonkirjoa vaalivaa yhteiskuntaa ja johtajuutta.

Biodifulin tavoite on tutkimushankkeelle poikkeuksellinen. Tarkoituksena on muuttaa yhteiskunnan toimintaa kauttaaltaan luomalla ”muutoksen tekijöiden verkosto, joka synnyttää luonnon monimuotoisuutta kunnioittavaa johtajuutta”. 

Tavoite voidaan nähdä rohkeana tai jopa suuruudenhulluna.

Konkretiaa edustavat vaatimukset luontolain laatimisesta, luontovaltuutetun viran perustamisesta ja kansallisen luontostrategian kytkemisestä konkreettisiin toimenpiteisiin ja turvallisuusstrategiaan. Hankkeen omassa politiikkasuosituksessa todetaan, ettei tukeutuminen vapaaehtoisuuteen riitä elonkirjon suojelemisessa. Toiminnalle on asetettava luontokadon pysäyttämistä tukevat reunaehdot.

Ympäristöä suojellaan jo nyt monenlaisilla laeilla ja rajoituksilla. Biodifulin viestintä- ja vuorovaikutusvastaavan Milla Unkilan mukaan suojelu on kuitenkin riittämätöntä koska tämä on vain yksi ääni muiden joukossa yhteiskunnan ohjauksessa. Ministeriöt ajavat omia agendojaan valtiovallan toisen käden rajoittaessa juuri sitä kehitystä, jota toinen käsi pyrkii kiihdyttämään. 

Biodifulin visiossa elonkirjon varjelu olisi koko järjestelmään sisäänrakennettu tavoite, ei minkään yksittäisen ministeriön agenda. Maalina on perustava rakennemuutos, joka ylettyisi tekniikkaa ja taloutta syvempiinkin vesiin. Muutokseen olisi luovittava verkottuneessa maailmassa, jonka ajureita isossa kuvassa ovat materialistinen kapitalismi ja ikiaikainen kilpailu dominanssista.

Vallitseva geopoliittinen tilanne ei helpota Suomen keskittymistä elonkirjon varjeluun. Maailman valtakeskukset turvaavat aggressiivisesti resurssien saantiaan, mikä näkyy myös Suomessa. Yhden esimerkin tarjoaa Haminan seudulle kaavailtu akkumateriaalitehdas, jonka omistuksesta 60 prosenttia on kiinalaisilla. Tehdas on saanut luvan laskea mm. natriumsulfaattia sisältäviä jätevesiään mereen, mikä on herättänyt kovaa kritiikkiä.

– Kuulemani mukaan päästöjen haitoista ei ollut tarpeeksi tutkimustietoa, jonka perusteella toiminta olisi voitu kieltää, Unkila kertoo. 

Haminan hanke on vain yksi esimerkki monista teollisista projekteista, joita perustellaan nyt ympäristön suojelemisella. Taustalla on paradoksaalisesti ”vihreä siirtymä”, missä hiilidoksidipäästöjä yritetään leikata toimintoja sähköistämällä. Maaliin halutaan päästä luopumatta mistään, moni uskoo jopa ”vihreään kasvuun”. Käytännössä siirtymä edellyttää kolossaalisesti uutta kaivostoimintaa, tavarantuotantoa, uusia teollisuuslaitoksia, tuulipuistoja, paneelikenttiä, sähköverkon ja muun infran lisärakentamista jne. 

– Elonkirjon näkökulmasta teollisen toiminnan valtavaa lisäämistä on vaikea nähdä vihreänä. 

Monisyiset ajurit

Unkila toteaa luontokadon ajurien olevan hyvinkin monisyisiä. Tuhoisaa kehitystä voivat ajaa eri suunnista sellaiset tekijät, jotka eivät itsessään johda suoralla logiikalla ei-toivottuun lopputulokseen. 

Tämä on Unkilan mielestä iso ongelma yhteiskuntien ohjaukselle. Vallitseva tapa ratkaista ongelmia perustuu niiden pilkkomiseen, niiden taustalla olevien tekijöiden erittelyyn ja osa-alueiden selvittämiseen yksi kerrallaan, eli erillisten osa-alueiden syvälliseen tuntemiseen ja kapeaan erikoistumiseen.

– Paljon vähemmän on panostettu kykyyn hahmottaa isoa kuvaa osa-alueiden yli. 

Ajattelutapa tulee Unkilan mielestä vastaan monella tapaa myös tutkijoiden uralla. 

– Erikoistumiseen tähtäävän koulutuksen jälkeen tutkijan on edistettävä uraansa julkaisuilla, jotka edellyttävät hyvin spesifiä osaamista.

– Tieteenkin tekemisessä on vain vähän holistista systeemiajattelua, missä eriytyneistä palasista yritettäisiin luoda isoa kokonaiskuvaa.

Muutos ei virkamiestyötä

Elonkirjon varjelussa eletään nyt Unkilan mukaan vaihetta, jossa katastrofin etenemistä on jarrutettava pelaamalla aikaa. Tätä tehdään vallitsevan yhteiskunnan asettamien realiteettien puitteissa. 

Unkila uskoo niiden olevan pitemmän päälle muutettavissa. Hän toteaa, että elämä ei ole häviämässä mihinkään, mutta samaa ei voi sanoa yhteiskunnista.

– Jos täällä ylipäänsä on jonkinlaisia yhteiskuntia parinsadan vuoden kuluttua, ne toimivat hyvin eri lailla kuin nykyiset. 

Ajatus siitä, että tutkijat voisivat muuttaa hallitusti sivilisaatiomme perustavia toimintamalleja junailemalla taustalla ”muutoksen tekijöiden verkostoja” ei tietenkään ole realistinen. Myös Biodifulin tutkijat ymmärtävät, ettei tällaista voida toteuttaa virkamiestyönä.

– Antiikin maailman rapautuessa kukaan ei suunnitellut sitä, millaiseksi roomalaiskatolinen keskiaika lopulta muodostui. Tuskin kukaan kuvitteli nykyistäkään maailmaa kapitalismin ja markkinatalouden ottaessa ensiaskeliaan 1700-luvulla.

Vaikka kehitys ei ole hallittavissa, Unkila näkee mahdollisuuksia myönteiseen kehitykseen. Hän ihmettelee nyt vallitsevaa pessimismiä ja pelkästään dystopisia tulevaisuudenkuvia. Sivilisaatioitten kehitys ei ole fysiikkaa, jossa luonnonlait johtavat tietyn systeemin vääjäämättä tiettyyn tilaan. 

– Yksittäistenkin ihmisten ajatukset ja tapahtumat voivat viedä kehitystä ennakoimattomaan, mutta usein myös hyvään suuntaan. 

Tulevaisuuden toimintamalleja ei myöskään tarvitse etsiä menneisyydestä. 

– Kapitalismin korvautumisesta puhuttaessa esiin nousee yleensä kommunismi. Muutos ei kuitenkaan edellytä valintaa vanhoista vaihtoehdoista, syntymässä voi olla jotain täysin uutta. 

BIODIFUL-hanketta rahoittaa  Suomen Akatemian yhteydessä toimiva strategisen tutkimuksen neuvosto. Hankkeessa ovat mukana Turun yliopisto, LUT, Jyväskylän yliopisto ja LUKE.