Leväviljely Itämerellä
Kasvibiologian post doc -tutkija Moona Rahikainen on osallistunut EU:n rahoittamaan GRASS -hankkeeseen, jossa tutkittiin levien kestävää kasvattamista Itämeren alueella. Viime elokuussa päättyneeseen ohjelmaan osallistui 11 yliopistoa ja tutkimuslaitosta Itämeren piiristä. Monet näistä ovat Rahikaisen mukaan jatkaneet omia tutkimuksiaan.
Yhtenä leväviljelyn soveltamiskohteena nähtiin ruuan tuotanto. Moona Rahikaisen mukaan levät soveltuvat lähtökohtaisesti hyvin ruuaksi ja rehuksi, koska levä itsessään ei tuota myrkkyjä. Huono puoli on, että se kerää tehokkaasti itseensä ympäristössä olevia haitallisia aineita.
Levien rakenne sitoo tehokkaasti raskasmetalleja ja muita haitallisia aineita.
Myös liian suuri jodipitoisuus voi olla ongelma. Jodin määrää voidaan kuitenkin vähentää Rahikaisen mukaan 50–90 prosenttia keittämällä.
Keittämällä levästä liukenee ja hajoaa tosin myös hyödyllisiä aineita.
Ruokaa tai rehua voitaisiin periaatteessa tehdä myös yksisoluisesta leväpuurosta. Sen hyödyntämistä kuitenkin rajoittaa massaan helposti sekoittuva myrkyllinen sinilevä eli syanobakteerit.
Rahikaisen mukaan Itämeren tila todettiin hankkeessa raskasmetallien osalta yllättävänkin hyväksi. Projektissa tutkittiin lyijyn, kadmiumin, arseenin ja elohopean pitoisuuksia.
Viljelyä eniten rajoittava metalli on kadmium. Pitoisuuksien turvallisuutta arvioitiin Ranskan ruokaviraston määrittelemien rajojen perusteella.
Tutkimuksen mukaan raskasmetallien määrä Itämeressä ei rajoita isossa mittakaavassa ruokana tai rehuna käytettävän levän viljelyä.
Alueellisesti näin voi kuitenkin olla. Esimerkiksi Turun saaristossa ja paikoin Viron sekä Latvian rannikoilla raskasmetalleja oli vedessä paljon.
Suomen rannikko sopii viherleville
Levistä voitaisiin Rahikaisen mukaan saada luontevimmin hivenaineita, mineraaleja ja ravintokuitua. Elintarviketeollisuudessa levissä tuotettuja aineita voitaisiin käyttää ainakin sakeuttamisaineina. Energiaa, proteiineja ja hiilihydraatteja on kuitenkin etsittävä muualta. Levät ovat myös Rahikaisen mukaan ennemminkin ravintolisää kuin perusruokaa.
Suomen rannikolla olisi hänen mielestään parhaat mahdollisuudet viherlevän kasvatukseen, joka vertautuu ravintona lähinnä salaattiin. Viherlevä viihtyy lämpimässä vedessä eikä ole kovin herkkä suolaisuuden suhteen.
Viherlevää voitaisiin viljellä esimerkiksi teollisuuden lauhdevesissä tai paikoissa, joihin virtaa lämmintä vettä.
Sovelluksissa lienee kuitenkin vielä miettimistä. Ruuan kasvattaminen esimerkiksi ydinvoimalan tai teollisuuslaitoksen lauhdevedessä ei ole välttämättä hyvä idea ilmaisesta lämmöstä huolimatta.
Rakkolevä viihtyy suolaisemmassa vedessä, minkä takia sen tuottaminen olisi luontevampaa Baltian rannikolla ja lähempänä Tanskan salmia.
Sadonkorjuun yhteydessä merestä nousee helposti myös ei-toivottuja levälajeja sekä muita eliöitä.
Epäpuhtauksien poistamiseen sadosta onkin vielä keksittävä keinot.
Rahikainen toteaakin viljelymenetelmien olevan vasta pioneerivaiheessa ja tuotantomäärien pieniä. Itämeren alueella toimii kuitenkin jo yrityksiä, jotka tuottavat kaupallisesti raaka-aineita levistä. Esimerkkinä hän mainitsee virolaisen Estagarin, joka hyödyntää luonnostaan kasvavaa haarukkalevää Saarenmaan ja Hiidenmaan välisellä merialueella. Yrityksen tuotteita ovat itse levä sekä siitä saatava sakeuttamisaine, jota käytetään marmeladin valmistuksessa.
Rahikainen kertoo, että leväviljelystä ollaan kiinnostuneita Itämeren rannoilla myös ympäristösyistä. Levän mukana vedestä poistuisi myös ravinteita.
Ravinteiden poistamiseen on vain vähän keinoja, joista leväviljely voisi olla yksi.