Luonto ei ole totaalinen käsite

Kautta koko filosofian historian, kun on käytetty sanaa luonto tai sen erikielisiä vastineita, on tarkoitettu koko luomakuntaa, tai ihan vaikka tähtien järjestystä tai jopa taivaallista valtakuntaa, ympäristöfilosofian ja -politiikan tutkija Ville Lähde selittää.

– Tavallaan luonto-sanalla on tarkoitettu aina jotain totaalista. Kuitenkin täällä meidän maallisessa elämässämme, jos ajatellaan vaikka luonnontieteitä, evoluutioteoriaa ja ekologiaa, käytäntö on opettanut, että vaikka elämme yhdellä planeetalla, me kuitenkin kohtaamme luonnon moneutena.

Suomessa on monenlaisia ympäristöjä, joiden luonteet ovat hyvin erilaisia. On ilmiselvää, että on erilaista elää sisämaassa kuin rannikolla, järviseudulla kuin kuivilla mailla ja metsien äärellä kuin kaupunkiympäristössä.

– On ristiriitaista, että meillä on perinne puhua luontosuhteesta ikään kuin olisi yksi luonto, sillä oikeasti me kohtaamme monia luontoja, joihin meillä sitten väistämättä on monenlaisia suhteita.

Metsänomistajan metsäsuhteet

Yksilön kannalta on ilmiselvää, että sama ihminen, joka omistaa metsiä, voi suhtautua osaan niistä rahana ja avohakata niitä, ja säästää osan niistä, vaikka marjastuspaikoiksi, tai hoitaa niitä toisella menetelmällä.

– Sellainen voi näyttää ulkopuolelta ristiriitaiselta toiminnalta, mutta omistajalla voi usein olla metsiinsä erilainen historiallinen suhde. Osa on isovanhempien perintöä ja osa on juuri hankittua. Osalla palstoista voi myös olla pitkä käsittelemättömän metsän historia ja osa taas voi olla tuoretta talousmetsää, Lähde selittää.

– Yhtenäistä suhdetta metsään ei voi olla ja siitä puhuminen hämärtää helposti tätä metsän moninaisuutta.

On vaikeata sanoa, kuka puhui Suomessa ensimmäisen kerran luonnosta, sillä kielen juonteet tulevat niin monesta suunnasta.

– Totalisoiva puhe luonnosta, luomakunnasta tai ympäristöstä on tullut yhtäältä uskonnollista kautta ja toisaalta taiteen välittämänä ja aikanaan myös tieteen kautta. Vaikka puhetavat eivät välttämättä ole olleet sisällöllisesti yhtään samoja ja vaikka luontoa on ymmärretty eri tavoilla, taipumus luonnon yleistämiseen on samalla ollut vahva.

Suomen historiassakin on vuosisatojen ajan ollut käytännön syistä ja motiiveista johtuvia erilaisia metsäsuhteita. Yhtäältä metsä on ollut se paikka, missä on otsoja ja susia ja pelottavia asioita, ja jonka raivaaminen elinpaikaksi on ollut olennaista. Toisaalta on sitten tämä kansallisen identiteetin rakentamisen projekti, jossa koskemattomat erämaat olivatkin tärkeää henkistä perintöä. 

Ympäristökriisiäkin helposti ajatellaan yhtenä kokonaisuutena. Sitä se toki jossain määrin on. Mutta sekin on kokoelma dynamiikaltaan erilaisia ongelmia.

– Kollegat BIOS-tutkimusyksikössä ovat tehneet paljon töitä suomalaisen metsäteollisuuden, metsätalouden ja metsäajattelun historian kanssa, ja havainneet, että jännite metsiä koskevan ympäristöhuolen ja niiden taloudellisen hyödyntämisen välillä on sekin vuosisatainen kertomus. Ja voi sanoa, että suomalainen metsäsuhde on ollut pikemminkin kiistainen ja moninainen ilmiö kuin se idyllinen kuva, jota siitä annetaan.

Käytännölliset suhteet luontoon eivät ole välttämättä edes aina lähteneet yksilön motiiveista. Pohjoisen Suomen kaski- ja tervataloudessa perinteiset kaskeamiskierrot törmäsivät jo 1600-luvulla siihen, miten talonpojat kytkettiin hyvin voimakkaasti ja puoliksi väkivalloin kansainväliseen tervakauppaan. Sen ansiosta koko Britannian laivasto saatiin pidettyä tervassa ja Ruotsin valtakunta sai tärkeitä vientituloja.

1800-luvulla taas myönnettiin hyvin rajoitetusti sahalisenssejä, koska ajateltiin, että metsät ehtyvät.

– Vielä 1970- ja 1980-luvuilla teollisuudessa pelättiin, että sahatavaraksi ja sellupuuksi menevät tukit loppuvat, minkä seurauksena metsiin tuotiin kontrollipolitiikalla ja puolipakolla uudenlaisia metsänhoitokäytäntöjä ja ajettiin alas omatarvepuun hankintaa jopa oikeusteitse.

Luontosuhdepuhe hämärtää asioita

Kuva muuttuu aina kiinnostavammaksi, kun irrottaudutaan yleistason luontosuhdepuheesta ja mennään konkreettisiin arjen käytäntöihin ja yhteiskunnalliseen kamppailuun vallasta. 

– Puhe luontosuhteesta on sillä tavalla ristiriitaista, että yhtäältä se on nykyisin tutkimussuunta, jossa vaikkapa antropologisin tai sosiologisin menetelmin eritellään erilaisia suhteita luontoon. Toisaalta käsitettä on käytetty myös retorisen politiikan välineenä, Lähde sanoo.

– Kun on puhuttu kansallisesta luontosuhteesta, on myös kerrottu tarinaa ”meistä” ja rakennettu sellaista kansallista yksikasvoisuutta, jota välttämättä ei ole ollut. Luontosuhteen erityisyydellä on myös leimattu muita kansoja kehittymättömiksi. On puhuttu alkuperäiskansojen tuhlaavaisesta luontosuhteesta ja siitä, että ne ovat jättäneet luontonsa heitteille.

Jos luontosuhteen monenlaisuutta miettii suhteessa ympäristökriisiin, niin ympäristökriisiäkin helposti ajatellaan yhtenä kokonaisuutena. Sitä se toki jossain määrin on. Mutta sekin on kokoelma dynamiikaltaan erilaisia ongelmia. 

– Suomi on onnistunut ratkomaan todella hyvin klassiset putkista tulevat saasteongelmat. Sitten päädyttiin hidastelemaan ilmastotoimissa, mutta niitä kuitenkin pystyttiin jotenkin hoitamaan. Ja vaikka ilmastotoimissakin päästiin pitkälle, biodiversiteettipolitiikassa olemme epäonnistuneet, Lähde sanoo.

– Ympäristöongelmien käyrät eivät kulje automaattisesti samaan suuntaan, vaan ne voivat mennä toisiinsa nähden ristiinkin. Ympäristökriisissä yleiskäsite luontosuhde ei anna meille kauheasti mitään, lisäksi se johtaa meidät ajattelemaan, että kaikki ympäristöongelmat ikään kuin liikkuisivat hyvään tai huonoon suuntaan rinta rinnan ja samaan tahtiin askeltaen.

Olemme eläneet ja riidelleet metsistä

Suomi on nuori kansakunta, ja täällä on jouduttu rakentamaan modernilla ajalla myös kansakunnan historia eli se, että Kalevala on kerätty yhteen ja julkaistu ja on maalattu ne taulut, joissa on tämä kansallinen maisema. Onko suomalaisissa kuitenkin jotain metsäläistä? 

– Siinä mielessä kyllä, että yhteiskuntamme on vuosisatojen ajan nojannut metsiin ja metsien hyötykäyttöön. Tavat elää metsässä ja metsästä ovat tietysti sinä aikana radikaalisti muuttuneet. Siinä pitkässä historiassa on ollut aika paljon ristiriidan ja valtakamppailun aiheita ja ihmisiä, joita on pakotettu muuttamaan käytännön metsäsuhteitaan.

Suomessa on kielletty varhaisempia metsäkäytäntöjä ja käytännössä ajettu ihmisiä avohakkuisiin. Jatkuvan kasvatuksen menetelmät kirjattiin lakiin vasta 2014 metsälakiuudistuksen yhteydessä.

– Metsäkiistoista ja -sodista johtuen oli myös sellainen vaihe, jossa metsänomistajat ja luonnonsuojelijat olivat rinta rinnan vastustamassa tällaista pakottavaa metsäpolitiikkaa. Se asetelma onnistuttiin joissain Naturaan liittyvissä kamppailuissa vääntämään päinvastaiseksi.

Silloin, kun se ei ole tutkimuskäsite, suomalaista luontosuhdetta on käytetty politiikassa nimenomaan oikeuttamisen, haukkumisen ja leimaamisen käsitteenä. 

– Oli sitten kyse metsistä tai maataloudesta tai teollisuudesta, meillä selitetään toistuvasti, miten meillä Suomessa on parempi luontosuhde ja miten pystymme hoitamaan luonnon paremmin kuin kuka tahansa muu, Lähde muistuttaa.

– Se on sellaista julkisen puheen ja politiikan teon tapaa, jossa pyritään välttämään asioiden todistaminen ja argumentoiminen. Että rakentamalla kuvaa yhdestä yhtenäisestä ja väistämättä ongelmattomasta luontosuhteesta voidaan lopettaa ajattelu ja keskustelu. Tutkijat törmäävät siihen toistuvasti.

Argumenttien välttely on luontosuhdepuheen yksi käyttötapa, joka kumpuaa historiallisesti pidemmästä tavasta puhua luonnosta yhtenä ja yhtenäisenä, Lähde sanoo. 

– Tavallaan siinä aktivoidaan olemassa olevaa kulttuurista perintöä, jota ilman luontosuhteen käsitteitäkään ei voi käyttää tuolla tavalla.