Vihatusta ihailluksi ja päin vastoin
Haastattelupäivän aamuna uutisoitiin pyöriäishavainnosta Kyrönjoen suulla. Turun yliopiston humanistisen ympäristötutkimuksen keskusta johtava tutkijatohtori Otto Latva sanoo, että ainoa Suomen vesillä elävä valaslaji käy hyvin esimerkiksi, miten suhtautuminen meriluontoon ja lajeihin voi muuttua vain muutamassa vuosikymmenessä.
– Vielä ennen sotia pyöriäisiä inhottiin, koska ne rikkoivat kalastajien verkkoja. Silloin ne olisi saatettu hakata airoilla kuoliaiksi. Ja tänä päivänä se on uhanalainen laji, johon liittyy ihmisten mielissä tietynlaista surumielisyyttä ja toiveita kannan palaamisesta ennalleen, Latva kuvaa muutosta.
– Toisaalta 1800-luvulla Itämereltä kadonnutta ja 1900-luvun lopussa uuden paluun tehnyttä merimetsoa vihataan todella laajasti sekä rannikkoalueella että sisämaassa, missä ei edes olla tekemisissä sen kanssa. Kuitenkin vielä 1900-luvun alussa paikallislehtien kirjoituksissa saatettiin ihailla merimetsoja ja kuvailla niitä majesteettisiksi linnuiksi.
Toki niitäkin ammuttiin, mutta se oli Latvan mielestä lähinnä uteliaisuutta. Siihen aikaan biologeillakin oli kiikarin sijasta mukanaan kivääri.
– Ampuminen ei johtunut vihasta vaan uteliaisuudesta. Von Wrightin veljesten kuuluisat lintumaalaukset tehtiin ammutuista linnuista, sillä sen aikaisella teknologialla muu ei ollut mahdollista.
Merikotka on sekin kokenut täyskäännöksen ihmisten arvostuksessa. Myös niitä vainottiin aikoinaan, mutta lajimäärien romahdettua toisen maailmansodan jälkeen ympäristömyrkkyjen takia niihin alkoi kohdistua ihailua ja suojelutyö käynnistyi.
– Samaan aikaan 1960-luvulla heräsi muutenkin ympäristötietoisuus, joka muuttui seuraavilla vuosikymmenillä suorastaan kansanliikkeeksi. Sen myötä ympäristönsuojelu alkoi saada huomattavasti aikaisempaa enemmän jalansijaa, mikä vaikutti suhtautumiseen myös merta kohtaan.
Huomio kiinnittyi ensimmäisenä kotkiakin uhanneisiin ympäristömyrkkyihin ja sen jälkeen nopeasti rehevöitymiseen, joka muutti rantojen kasvillisuutta ja samensi uimavedet.
– Yksilötasolla merten suojelu on kuitenkin muuttunut vasta ihan viime vuosina. Kyllähän esimerkiksi saaristoalueillakin saatettiin dumpata roskat mereen pois silmistä ja mielestä. Samaa on tietysti tehty myös sisämaassa kaivamalla jätteet metsään. Dumppaamisen loppumisen taustalla on esimerkiksi tietoisuus mikromuoveista ja sen ymmärtäminen, että merikin on rajallinen paikka.
Sinilevästä alettiin puhua kunnolla vasta 1980–1990-luvulla
– Sinilevä oli 1900-luvun alkupuolella enemmän sisävesien ongelma, joka koettiin lähinnä esteettisenä eikä sitä ajateltu mitenkään ihmiselle harmilliseksi. Sen vaarallisuudesta ihmisille ja eläimille alettiin puhua vasta 1980-luvulla, jolloin havaittiin, miten valtavasti sitä on merialueella. Esimerkiksi Selkämerellä ei sinilevää välttämättä ollut ennen 1970-lukua.
Median kautta yleiseen tietoisuuteen levisi ajatus siitä, että sinileväveden juomisella saattaa olla haitallisia vaikutuksia.
– Tämä oli vaikea paikka esimerkiksi lääkäreille ja muille, joilla ei ollut tarkkaa kuvaa asiasta. Elettiin epätietoisuuden aikaa, mikä johti myös siihen, että varatoimenpiteenä uimarantoja suljettiin ja sinileväseuranta ja muut vastaavat toimet käynnistyivät.
Monet välttelevät edelleenkin sinileväisiä rantoja.
– Sinilevä on ollut merkittävä heräte merensuojelutyön käynnistymiselle, sillä toisin kuin on merimetsojen kohdalla, sinilevään ei kohdistu suoraa vihaa, vaan kohteena ovat sitä aiheuttavat taustatekijät.
Lue muut Valokeila-kokonaisuuden artikkelit:
Luonto ei ole totaalinen käsite
Metsäonnellisuus syntyy monesta tekijästä
Herrojen ja rahvaan Itämeri