Eroon viljojen monokulttuurista
Maan rakenne – ja sen resilienssi ilmastonmuutokselle – on kärsinyt myös siitä syystä, että vielä EU-ajan kahtena ensimmäisenä vuosikymmenenä samalla lohkolla saatettiin viljellä samaa viljaa, usein ohraa, ilman taukoja. Markkinat olivat epävarmat eikä alentuneiden kasvien hintojen myötä ollut hyviä kannustimia viljellä useita kasveja.
– Sivutoimisessa viljelyssä ei myöskään välttämättä ole aikaa perehtyä useampien kasvien markkinoihin ja jos ohra tekee kauppansa, niin sitä viljellään helposti edelleen vuodesta toiseen. Nythän ohranviljely on vähentynyt ja meillä on ensimmäisiä vuosia pitkään aikaan, että viljasta ei ole juuri lainkaan ylituotantoa, Luonnonvarakeskuksen tutkimusprofessori Heikki Lehtonen kertoo.
Maan rakenteelle tekisi hyvää, että viljeltäisiin eri kasveja vuorovuosina. Pohjoisen viljelyn erityishaasteisiin kuuluu kuitenkin myös se, että erikoiskasvit ovat riskialttiita sekä sadon että hintojen osalta. Tämän kaiken seurauksena meillä on vallinnut Etelä-Suomessa laajalti vilja-monokulttuuri. Siihen kuitenkin kiinnitettiin huomiota jo vuosituhannen alussa ja tilanne on jonkin verran korjaantunut.
– Kasvinvuorottelun merkitys on sekin tiedostettu aikaisempaa paremmin ja myös tilakoon kasvu on helpottanut useiden kasvien viljelemisen, sillä isommalla tilalla voidaan ainakin tuottaa vähintään rekkalasti jokaista kasvia. Tutkijat ovat julkaisseet viljelykiertojen esikasviarvoja ja Lukessa on tehty niistä myös taloudellisia laskelmia, Lehtonen kertoo.
– Kun viljelykierto rakennetaan niin, että peräkkäisten kasvien välillä on synergioita, saadaan satoisuudessa ja viljelyvarmuudessa jopa kymmenen prosenttia parempi katetuotto kuin ilman niitä. Vaikka satohyöty olisi vain muutamia prosentteja, se voi katteessa olla tuplastikin suurempi määrä euroina.
Sopeutumista yhdessä
Tilat tekevät myös aikaisempaa enemmän yhteistoimintaa. Nyt saatetaan ostaa lannoitteita yhdessä ja tuotanto saatetaan myös myydä yhdessä. Kun rekkakuorma saadaan täyteen, rahtikulut pysyvät aisoissa ja kilpailuttaminen ja ostajan löytäminen on helpompaa. Myös rehuteollisuus ja lihatalot ovat kunnostautuneet edistämällä kotimaista herneen ja härkäpavun tuotantoa, jotta myös sika- ja siipikarjatilojen pelloilla olisi kiertoa palkoviljojen kanssa.
– Ja jos siinä vieressä olevalla kasvitilalla olisi aikaa ja mahdollisuuksia sadontarkkailuun ja tuholaistorjuntaan, niin yhdessä tekeminen voisi olla hyvä sopeutumiskeino, Lehtonen pohtii.
Yhdessä tekeminen ei kuitenkaan saisi olla pelkästään sopeutumista kasvi- ja peltolohkotasolla, vaan sen pitää olla osa viljelijöiden välistä laajempaa yhteistyötä. Ja tässä on Lehtosen mielestä rooli sekä neuvonnalla että tutkimuksella.
– Meidän pitää kerätä yhteen hyvät toimintatavat ja käytännöt nimenomaan organisoinnissa – ei vain siinä, että käytät tämmöistä ja tämmöistä tuholaismyrkkyä tai rikkakasvitorjuntaa, vaan miten asioita tehdään yhdessä. Toimintamallit jäävät helposti vähälle huomiolle. Korostaisin myös viljelijöiden välisen sosiaalisen pääoman ja vertaisoppimisen merkitystä, hän muistuttaa.
– Valistusajan Ruotsissa suomalaisia talonpoikia pidettiin itsepäisinä ja muutoshaluttomina, koska he eivät noudattaneet pappien saarnastuolistaan jakelemia viljelyohjeita. Mutta tänään meillä on koulutetummat viljelijät kuin koskaan. Myös niillä, joilla on pääansio jossain muualla, voi olla vahva näkemys yritystaloudesta, yrittäjyydestä ja yhteistyöstä. Ylipäänsä näkemys siitä, miten tilaa pidetään, on monimuotoistunut merkittävästi.
Lue myös muut Valokeila-kokonaisuuden jutut
Miten suomalaistilat sopeutuvat ilmastonmuutokseen?
Oikeanlainen laiduntaminen lisää biodiversiteettia
Pellot hiilinieluina
Turvemailla tärkeää säilyttää hiilivarasto