Kovan kapitalismin voittokulku käynnistyi 1960-luvulla

Kautta kapitalismin historian on kollektiivisesti ajateltu, että omistajien, heitä edustavan johdon ja työntekijöiden etujen välillä on sisäsyntyinen ristiriita. Ja tätä ristiriitaa voi sovitella ainoastaan sillä, että yritykset tekevät maltillisesti voittoa. 

Voittoa ei pyritä maksimoimaan, sillä se ei ole mahdollista, järkevää eikä moraalisesti oikein. 1960-luvulta alkaen tämä sisäinen konflikti alkoi kuitenkin kadota. Tämä on Itanin mielestä viime vuosisadan isoin yksittäinen muutos johtamisessa.

– Elämme edelleen maailmassa, jossa pääsääntöisesti ajatellaan, että yrityksen etu on myös yhteiskunnan ja työntekijöiden etu. Mitä enemmän yritykset kasvavat ja kukoistavat, sitä paremmin myös perusveronmaksajilla menee. Voi olla, että tämä liikeyritysten voitonmaksimoinnin legitimiteetti vielä kyseenalaistetaan.

Thomas Piketty on kuvannut, miten yritysten tuottavuus lähti 1960- ja 1970-luvuilta alkaen eksponentiaaliseen kasvuun työväestön suhteellisen ostovoiman pysyessä paikallaan. 

– Yhdysvalloissa kotitalouden ostovoima on nykyään alhaisempi kuin 1950-luvun lopulla. Puhutaan, että se on maailman rikkaimpia maita, mutta tosiasiassa se on vain köyhä maa, jossa on valtavasti rikkaita ihmisiä, Itani sanoo.

– Samanaikaisesti kotitalouksien henkilökohtainen velka on lähtenyt kasvamaan. Pääoman määrä kasvaa, mutta se jakautuu koko ajan epätasaisemmin.

Suomessa egalitaariset arvot ja hyvinvointiyhteiskunta ovat pysyneet pystyssä pitempään kuin esimerkiksi Benelux-maissa tai Isossa-Britanniassa. Olemme kuitenkin tulossa vauhdilla näiden maiden perässä. 

– Yhteiskunta polarisoituu sosiaalisesti ja terveydellisesti sekä koulutuksen, eliniän, elinajanodotteen ja myös varallisuuden suhteen. Palkkaerot eivät ole kasvaneet paljoakaan 1990-luvun jälkeen, mutta varallisuuserot kasvavat merkittävästi.

Ilmiötä vielä korostaa taantuvien alueiden kiinteistöjen arvon nollaantuminen.

– Olen itse vielä kolmissakymmenissä ja sukupolveni on ensimmäinen, joka on lähtökohtaisesti vähävaraisempi kuin omat vanhempansa. Saamme jossain kohtaa isot perinnöt tai ei mitään perintöä, ja seuraavien 20 vuoden aikana tapahtuva varallisuuden uusjako tulee lisäämään tätä polarisaatiota entisestään.

Absoluuttinen vähävaraisuus ei tutkitusti juurikaan aiheuta väkivaltaa, rikollisuutta tai levottomuutta. Sen sijaan koettu mahdollisuuksien puute aiheuttaa sitä, vaikkei se yhdistyisi köyhyyteen.

– Olemme Suomessakin nyt siirtymässä siihen, että meillä on työelämässä väestöryhmiä, esimerkiksi alustataloudessa työskentelevää prekariaattia, joilla ei tule koskaan olemaan asuntoa kaupungissa tai turvaa, tai he eivät pääse ollenkaan kiinni työmarkkinoille. Jos nämä ryhmät jossain kohtaa alkavat kapinoida isommin, se on tosi valtava haaste johtajille, olivatpa he sitten liike-elämän johtajia tai poliittisia johtajia.

Lue myös pääjuttu Johtaminen: Keppiä vai porkkanaa?